Elokuva-arvostelu: Enkelit ja demonit

12.05.2009 22:17 | Olli Sulopuisto

Angels & DemonsAlkuperäisnimi: Angels and Demons
Ohjaaja: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Ewan McGregor, Ayelet Zurer, Stellan Skarsgård, Pierfrancesco Favino, Nikolaj Lie Kaas, Armin Mueller-Stahl
Pituus: 2 h 23 min
Ikäraja: K13
Käsikirjoittajat: David Koepp ja Akiva Goldsman
Kotisivu: www.enkelitjademonit-elokuva.fi

3/5

Assassinaatioita, ambigrammeja ja antimateriaa – Robert Langdon on palannut! Katolisen kirkon mysteereihin syventynyt symbologi lennätetään yksityiskoneella Vatikaaniin, jossa nimettömänä pysyttelevä kiristäjä uhkaa annihiloida minivaltion. Ehtiikö Langdon selvittää salaisuudet? Pääsevätkö potentiaaliset paavit hengestään? Osaako Ewan McGregor puhua irlantilaisella aksentilla?

Tehdään yksi asia selväksi heti alkuun: olen maailmankaikkeuden ainoa ihminen, joka ei ole joko lukenut Dan BrowninDa Vinci -koodia tai nähnyt siitä tehtyä elokuvaa. En siis osaa debatoida tarinoiden keskinäistä paremmuutta tai elokuvan ja kirjan välisiä eroja.
Sen sijaan voin todeta, että Enkelit ja demonit on 2,5-tuntiseksi MacGyver-jaksoksi hämmentävän maittava tapaus. Tai kenties oikeampi vertaus olisi 24, sillä aikaa mysteerin ratkaisemiseen on vain yhden illan verran, joten tasaisin väliajoin ruudulle läntätään kello, joka muistuttaa deadlinen lähestymisestä.

Leffa kärsii niin kovasta juonipöhöstä, että sen pitäisi kaatua kuolleena maahan ensimmäisen varttitunnin aikana. Ei kohtausta, jossa Tom Hanksin esittämä Langdon ei kertoisi, mitä tapahtui vuonna 1300, miten se liittyy tapahtumapaikkaan ja miten siitä tuleekin mieleen, että sehän muuten tarkoittaa, että meidän pitäisi olla juurikin toisella puolen Vatikaania, mistä löytyy hieno patsas, joka on muuten vuodelta… Mutta silti homma toimii.

Enkelit ja demonit

Siltä varalta, että joku nukahtaa, kaikki repliikit sanotaan kaksi kertaa. Samalla tavalla muuten nimetään kaikki hahmojen näkemä. Kun vastaan tulee pentagrammi, joku muistaa takuuvarmasti todeta, että ”Sehän on pentagrammi”.

Henkilöhahmoista lienee turha sanoa sen enempää, sillä ei tätä kai kukaan tule metodinäyttelemisen tai syväpsykologian takia katsomaan. Sen sijaan toistensa perään hienosti loksahtelevat juonenpalaset ovat tavallaan aika hauskojakin. Ongelmia syntyy lähinnä sitten, jos ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja tarkastelee kokonaisuutta laajemmasta perspektiivistä.

Enkelit ja demonit onkin hieno esimerkki jääkaappihetkinä tunnetusta ilmiöstä. Se tarkoittaa, että katsoja hyväksyy valkokankaan taitelevisioruudun tapahtumat tyytyväisinä, ja vasta jääkaapille ehtiessään pysähtyy tuumaamaan, mitä ihmettä oikeastaan tapahtui.
Tavallaan Ron Howard on täydellinen tekijä tällaiselle elokuvalle. Howard on ohjaaja vailla ominaisuuksia, joka harvoin epäonnistuu täysin ja tuottaa välillä jopa vallan mainioita elokuvia. Niistä ei kuitenkaan koskaan löydy ohjaajan auteur-tyyppistä sormenjälkeä, sillä Howardille sujuva tarinankerronta tuntuisi olevan arvoista tärkein. Sillä opilla on tästäkin saatu sujuva 150-minuuttinen möhkäle. Huonomminkin voisi käydä.

PlusMiinusNolla

+ juoni hulahtaa alas kuin rasvattu kalanmaksakapseli
+ kuvaus, leikkaus tai musiikki eivät tule sössimään sujuvaa elokuvakokemusta
– henkilöhahmoilla ei hirmuisesti väliä ole
– jos erehtyy miettimään leffan tapahtumia jälkikäteen, saattaa saada aivohalvauksen


Aiheesta lisää:

Elokuva-arvostelu: Da Vinci -koodi

Muropaketin uusimmat