Elokuva-arvostelu: Flash of Genius

Alkuperäisnimi: Flash of Genius
Ohjaaja: Marc Abraham
Pääosissa: Greg Kinnear, Lauren Graham jne.
Elokuvan pituus: 119 minuuttia
Ikäraja: sallittu kaikenikäisille
Käsikirjoittaja: Philip Railsback
Elokuvan kotisivu:www.flashofgenius.net

Flash of Genius on tositapahtumiin perustuva tarina miehestä, joka 60-luvulla keksi tuulilasinpyyhkimiin jaksottimen ja uhrasi koko elämänsä saadakseen keksinnölleen tunnustuksen. Tällä miehellä oli tärkeä elämäntehtävä – tai sairaalloinen pakkomielle.

Hääyönään 1953 Robert Kearns (Greg Kinnear) istui häävuoteensa äärellä ja avasi samppanjapulloa ensimmäistä kertaa elämässään. Korkki lähti kokemattomista hyppysistä kuin pommin suusta, osui suoraan päin näköä ja sokeutti Robertin vasemman silmän lähes kokonaan. Tapaus sai Robertin miettimään silmän toimintaa. Kymmenen vuotta myöhemmin Kearns istui Fordinsa ratissa, kun kevy sadekuuro alkoi ropista auton tuulilasia vasten. Hän käänsi pyyhkimet päälle, mutta ne häiritsivät melkein yhtä paljon kuin vetinen lasi: sulat tanasivat tasatylsää tahtia, eikä niihin saanut taukoa muuten kuin käsikopelolla. Silloin Robert sai ajatuksen: mitä jos pyyhkimet toimisivatkin jaksoittain, vähän niinkuin silmänräpäyksittäin? Se oli pieni ja yksinkertainen idea, joka muutti hänen ja koko hänen perheensä elämän. Oikea neronleimaus.

”Nerouden leimahdus” on käsite, joka Yhdysvalloissa määrittelee, onko keksijän keksimä keksintö virallisen patentin arvoinen vai ei: koska patentteja ei voi myöntää ihan mistä tahansa, on patentteja myöntävän viraston jotenkin päätettävä, onko keksintö lähes taideteokseen verrattavissa oleva, inspiraatioon perustuva teos. Kearns epäilemättä sai sellaisen leimahduksen, joskin hän tosielämässä myöhemmin kiisti samppanjatarinan. Mies kehitti laitteen, joka pistäisi maailman tyylilasinpyyhkimet ojennukseen. Tämän jälkeen hän esitteli ideansa Fordille, joka oli jo kamppaillut saman ajatuksen kanssa tuloksetta. Ford innostui keksinnöstä, ja osapuolet pääsivät melkein sopimukseen, kunnes Ford löi liinat kiinni: neuvottelujen yhteydessä Kearns oli luovuttanut heille mallikappaleen testejä varten, joten autojätti ei tarvinnut enää keksijää, kun sillä oli jo keksintö.

Tämän piti olla se tavallinen tarina. Robert olisi niellyt kiukkunsa ties kuinka monen muun pienen Pelle Pelottoman tavoin ja jatkanut vaatimatonta työtään opettajana. Hänen vaimonsa (Lauren Graham) olisi tukenut häntä vaikealla hetkellä mutta saanut miehensä uskomaan, että todellista menestystä oli kaikki se, mitä heillä jo oli yhteisen katon alla. Kaikki heidän kuusi lastaan olisivat kasvaneet kuka mihinkin suuntaan ja kertoneet myöhemmin omille lapsilleen tarinan isoisästä ja tuulilasinpyyhkimistä.

Mutta Robert päätti tapella omastaan.

Hän uhmasi hirmuyritystä ja vaati sitä myöntämään varkauden. Aseenaan hänellä oli sinnikkyytensä ja amerikkalainen oikeusjärjestelmä, jota vastapuoli yritti parhaansa mukaan käyttää hyväkseen. Ja Robert Kearns voitti: Ford antoi periksi ja tarjosi roiman rahakorvauksen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt: keksijä ei halunnut rahaa vaan oikeutta, tunnustuksen neronleimauksestaan. Sinnikkyys oli kasvanut pakkomielteeksi.

Taistelu jatkui, kunnes oli tilinteon aika. Se aika ei ole kuitenkaan valamiehistön päätös ja oikeuden tuomio, vaan ne pienet hetket, jolloin Kearns päätti, että hänen kunniansa on tärkeämpää kuin lasten oikeus isään tai vaimon oikeus aviomieheen tai perheen oikeus tavalliseen perhe-elämään tai stressaantuneen mielen oikeus mielenrauhaan. Kearns sai neronleimauksensa syksyllä 1962. Oikeustaistelu alkoi 1978 ja kesti yli 15 vuotta. Se on pitkä aika omistautua yhden perheenjäsenen asialle. Toisaalta Kearns myös edustaa kaikkia niitä nerokkaita Pelle Pelottomia, jotka ovat tulleet tallotuksi, mutta eivät itse uskaltaneet nousta vastarintaan.

Niin kamalan tylsä ja kuiva aihe kun Flash of Genius onkin, siihen kietoutuu monia merkittäviä kylkitarinoita. Elokuva on toisaalta perihollywoodilainen oikeusdraama Daavidin ja Goljatin välillä, mutta koska tämä on tositarina eikä lopputulos ole mikään salaisuus vaan historiallinen fakta, on draamassa kyse jostain muusta: kasvottoman suuryrityksen häikäilemättömyydestä, pienen ihmisen sinnikkyydestä, uramiehen itsekkyydestä, ystävyyden mitasta ja ydinperheen selkärangasta, joka ei sittenkään kestä aivan kaikkea.

Robertia esittävä Greg Kinnear tekee hyvän roolisuorituksen, mutta ei nouse samalle säihkyvälle tasolle, kuin esimerkiksi Elämä on ihanaa -elokuvassa vuosikymmen takaperin. Eikä hän voisikaan, ainakaan vääristämättä todellista Robert Kearnsia. Lauren Grahamin on yhtälailla mukiinmenevä Phyllis Kearnsina, joka 50-luvun kuuliaisena keskiluokkaisena vaimona tukee miestään tiettyyn pisteeseen asti. Muut roolit ovatkin enemmän tai vähemmän tositarinan täytteitä, jotka täyttävät paikkansa viemättä yhtään ylimääräistä tilaa.

Elokuva on tuottajana tutuksi tulleen Marc Abrahamin (Kuolleiden aamunkoitto, Ihmisen pojat, Spy Game) esikoisohjaus. Abraham tekee varsin kelpo jälkeä, sillä tällaisella tositarinalla ei ihan hirveästi mässäillä ja toki hänen rohkeutensa tarttua näin vaikeaan aiheeseen kameran kanssa osoittaa melkoista rohkeutta. Elokuvan jo valmistuttua tarinan ajankohtaisuus on toki saanut aivan uuden ulottuvuuden talouskriisin syövereissä. Eikä vähiten sen vuoksi, että niin Ford kuin Chryslerkin, Kearnsin pääviholliset, heiluvat tällä hetkellä konkurssiuhan partaalla ja kansalaisten verodollarit on valjastettu apuun.

Elokuva perustuu pitkälti John Seabrookin kirjoittamaan artikkeliin A Flash of Genius, joka julkaistiin New Yorkerissa 1993 aivan oikeudenkäyntien loppuratkaisujen aikoihin. Artikkelin näkökulma on huomattavasti monipuolisempi kuin elokuvan ja siinä pohditaan koko Yhdysvaltain patenttijärjestelmää Kearnsin tapauksen kautta.

Artikkeli on luettavissa New Yorkerin sivuilla (spoilerivaroitus!).