Elokuva-arvostelu: Friday the 13th

Alkuperäisnimi: Friday the 13th
Ohjaaja: Marcus Nispel
Käsikirjoittaja: Damian Shannon, Mark Swift ja Mark Wheaton
Pääosissa: Amanda Righetti, Jared Padalecki, Nick Mennell, Danielle Panabaker, Travis VanWinkle & Derek Mears
Elokuvan pituus: 99 minuuttia
Ikäraja: K18
Elokuvan kotisivu: www.fridaythe13thmovie.com

Hei nuori, tekeekö mielesi pillua ja pilveä, mutta tytöt eivät anna ja kotikadullasi eivät minigrip-humanistit hengaile? Ei hätää, sillä ohjaaja Marcus Nispel on tehnyt elokuvan juuri sinulle. Kaupan päälle saat vielä vähän väkivaltaa – eikä mitä tahansa nipistelyä tai tönimistä, vaan sitä ihanaa splatteria, josta vanhempasi eivät pidä. Ou jee!

Ensimmäinen Perjantai 13. -kauhuelokuva ilmestyi teattereihin vuonna 1980. Elokuva sai seuraavien vuosien aikana kymmenkunta jatko-osaa, ja jopa vielä vuonna 2003 sen hirviö Jason Voorhees nähtiin valkokankaalla yhdessä Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan Freddyn kanssa (Freddy Vs. Jason). Nyt, Hollywoodin kierrätystalkoiden myötä, hahmo on passitettu taas teinejä lahtaamaan. Kyse ei ole oikeastaan varsinaisesta jälleenfilmatisoinnista, sillä tällä kertaa tekijät ovat keksineet yhdistää elokuvan ensimmäisen osan ja jatko-osien tapahtumat yhdeksi paketiksi. Neronleimaus selittynee sillä, että elokuvan tuottajien joukosta löytyy Michael Bay, tuo Jean-Luc Godardin ja Jeesuksen väliin sijoittuva Hollywoodin puolijumala.

Uuden Friday the 13th -elokuvan käsikirjoittamiseen on osallistunut peräti kolme ihmistä (Damian Shannon, Mark Swift ja Mark Wheaton), jotka eivät kuitenkaan ole saaneet aikaiseksi mitään uutta. Päinvastoin, Friday the 13th palauttaa meidät 30 vuoden takaiseen aikaan, jolloin käsikirjoittajat laativat kliseisiä lahtaustarinoita kiljuvista teineistä kasa kokkelia röörissä – ja yleisö nautti. Ilmeisen päihtyneessä mielentilassa on tehty myös uusi Friday the 13th -elokuva, sillä sen pääpaino on pilvenpolttelussa, dokaamisessa ja tisseissä. Välillä joku kuolee viidakkoveitseen, kirveeseen, nuoleen tai elokuvan aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Wes Craven teki pilkkaa tällaisesta elähtäneestä teinislasherista jo 13 vuotta sitten, mutta edistyksellisen Scream-elokuvan jälkeen genre on taantunut paria poikkeusta lukuunottamatta takaisin pöntön pohjalle.

Kuinka monta elokuvaa olemmekaan nähneet, joissa kaupunkilaisnuoret joutuvat pulaan korvessa, huumeita ja alkoholia käyttävät kuolevat, seksistä ja tisseistä palkitaan puukolla, kaikki maaseudulla asuvat ovat outoja friikkejä ja elokuvan tappaja lahtaa kaikki muut hahmot yhdellä iskulla, mutta miespääosan hän vain tainnuttaa jne.? Friday the 13th tarjoaa meille kaikki nämä korniudet – ja paljon bonuspisteitä kaupan päälle. Koko elokuva on pelkkä kauhuelokuvien kliseiden kokoelma, josta on iloa korkeintaan genren fanien juomapelissä: ”Oho, tossa on tollainen hakesilppuri. Lyönpä viskipaukun vetoa, että sitä käytetään vielä myöhemmin jonkun tappamiseen…”

Friday the 13th:n jokainen hahmo on idiootti, kusipää tai molempia. Minkäänlaisia persoonallisuuksia ei näille douppi- ja seksiaddikteille ole vaivauduttu tietenkään kirjoittamaan. Yksi mielenkiintoinen piirre sentään löytyy. Hahmoilla on pakonomainen tarve puhua oudoille asioille: eräs jutustelee pornolehdelle ja flirttailee mallinukelle, toinen lepertelee bongille ja kolmas kaveeraa elokuvan hirviölle: ”ota sää hei tää lätkämaila kun tää niinku sopii sulle”. Hitto, yksi jopa juttelee aseelleen: ”Missä vitussa olet, ase?”. Ihan oikeasti. ”Missä. Vitussa. Olet. Ase.” Ja sitten kaveri näyttää vielä pettyneeltä, kun ase ei vastakaan: ”Olen täällä, täällä näin, nostahan minut ylös, jookos?”. Yhtä nerokasta läppää irtoaa elokuvan kiintiömustalta, jonka idioottimaiset ”Is it because I’m black?” -tyyliset vitsit yllyttävät ripustamaan USA:n Konfederaation lipun elokuvateatterin seinälle.

Friday the 13th on raivostuttavan huono elokuva. Se kestää onneksi vain reilut 90 minuuttia, mutta jokainen yhdenkin hyvän kauhu- tai slasher-elokuvan elämässään nähnyt katsoja alkaa silti vilkuilla kelloa jo puolen tunnin jälkeen. Mikä pahinta, elokuvan täysin turha alkujohdanto kestää yli 20 minuuttia, minkä jälkeen koko tarina alkaa tavallaan alusta. Kyseessä on niin kömpelöä tarinankerrontaa, että sen olisi voinut välttää esimerkiksi parin minuutin takaumalla, mutta eihän moista oivallusta voi Janet Jacksonin musiikkivideoiden ohjaajalta odottaa.

Onneksi turha tupla-alku tarjoaa yleisölle sentään yhdet ylimääräiset tissit.

Ou jee!