Elokuva-arvostelu: Green Zone

Ohjaaja: Paul Greengrass
Käsikirjoittaja: Brian Helgeland
Pääosissa: Matt Damon, Greg Kinnear, Brendan Gleeson, Amy Ryan, Khalid Abdalla, Jason Isaacs
Pituus: 115 minuuttia
Ikäraja: K15
Kotisivu: www.greenzonemovie.com

Ohjaaja Paul Greengrass ei pääse raidoistaan, ei sitten millään. Niinköhän hän edes haluaa kokeilla jotain muuta? Green Zonessa hän ohjaa Matt Damonia, joka juoksee ja ampuu tiensä läpi taistelutantereen. Meduusan vesissä yhä uiskennellaan, vaan yhä haaleammaksi ja haaleammaksi keitos käy.

Green Zone eli vihreä vyöhyke viittaa Bagdadin keskustan linnoitettuun alueeseen, jossa miehittäjät voivat rauhassa rakennella Irakia uusiksi ja unohtaa ympärillä raivoavan sodan. Näin siis periaatteessa.

Luutnantti Roy Miller (Damon) operoi vihreän vyöhykkeen ulkopuolella. Hän etsii joukkotuhoaseita, joiden olemassaolon perusteella koko sota aloitettiin. Muistatte varmaan Colin Powellin turvallisuusneuvostolle pitämän puheen ja sen, miten paljon aseita on vuoden 2003 jälkeen löytynyt. No, sama homma tässä, paitsi sillä erolla, että todisteiden puuttumiselle on vähän erilainen selitys.

Jälki on, kuten sanottua, sellaista kuin Bourne-maestrolta voisi odottaakin. Cinemascope-kuva on melkein sataprosenttisesti käsivaraa, valaisu matkii realismia niin että rakeen määrä kasvaa välillä melkoiseksi ja leikkaaja on ilmeisesti koostanut leffan provisiopalkalla – kymmenen dollaria jokaisesta skarvista.

Lopputulos matkii todellisuutta suunnilleen yhtä paljon kuin tÄ lLÄ t a vALl a ki RJO itE tuT l au SeeT. Semminkin kuin dokumentaarisuutta korostetaan perkussioilla kyllästetyllä soundtrackilla, jossa joka hemmetin kuudestoistaosanuotilla pitää olla isku. Bam-DI-bam-DAM-bi-BAM-di-BUM-bam-BAU! Audiovisuaalisesta intensiivisyydestä ei tingitä koskaan. Niinpä katsojalle tarjotaankin myös dramaattinen montaasi, jossa Matt Damon lukee sanomalehtiä internetissä.

En niin kauheasti välitä Bourne-leffojen teknisestä toteutuksesta, mutta niiden keksintö toimintasankarista tavallisena jantterina oli nerokas. Sen näkee siitäkin, että James Bond ryhdistyi melkoisesti, kun hänet valettiin uudeksi Bournen muotissa.

Mutta hyvään elokuvaan tarvitaan yleensä myös hyvä käsikirjoitus. Tällä kertaa Matt Damon keskittyy näyttämään huolestuneelta, sillä hänen hahmonsa ääneenlausuttu motivaatio on ”vain pelastaa ihmishenkiä”. Liekö mikään ihme, ettei moisesta tyypistä saa kovin kiinnostavaa, etenkin kun keskeiset juonenkäänteet tapahtuvat täysin riippumatta Millerin toimista?

Elokuvateatterissa tämä ei onnistu, mutta kotikatsomossa itseään voi sitten aikanaan viihdyttää juomapelillä, jossa otetaan huikka aina kun joku loihee lausumaan seuraavaa: ”Let me tell you something!”, ”Have a nice war”, ”The reasons don’t matter – They matter to me!”, ”I thought we were all on the same side” ja ”Jesus, this is the reason we went to war!” Jep jep.