Elokuva-arvostelu: Harjunpää ja pahan pappi

Ensi-ilta: 29.10.2010
Ohjaaja: Olli Saarela
Käsikirjoittaja: Leo Viirret
Pääosissa: Peter Franzén, Irina Björklund, Jenni Banerjee, Sampo Sarkola, Rosa Salomaa, Niilo Syväoja, Jorma Tommila, Ville Virtanen, Tommi Korpela, Maria Järvenhelmi
Elokuvan pituus: 107 minuuttia / 1 h 47 min
Ikäraja: K15
Elokuvan kotisivu: Facebook-sivu, Matila Röhr Productionsin sivu

Mitä ensimmäinen kuva ja kohtaus kertovat elokuvasta? Harjunpää ja pahan pappi alkaa kihisevillä madoilla ja torakoilla. Vähän jäin kummastelemaan, miksi ihmeessä Sevenin alkutekstejä pitää 15 vuotta myöhemmin siteerata suomalaisessa dekkarissa.

Samalla linjalla jatketaan. Harjunpää (Peter Franzén) ryntää sisälle matojen valtaamaan asuntoon, kaivaa aseen esiin ja löytää pian sekä ruumiin että sitä vartioivan vähäjärkisen aikamiespojan. Seuraa lyhyt takaa-ajo kerrostalon porraskäytävässä.

Jos ihmettelette, miksi kerron ilmeisen vähäpätöisestä kohtauksesta näin yksityiskohtaisesti, niin siksi juuri: elokuva alkaa toimintakohtauksella, jonka ainoa tehtävä on pitää Harjunpää kiireisenä sellainen tovi, että juoni saadaan potkaistua käyntiin. Siinä se roikkuu ihan ensimmäisillä minuuteilla, erillisenä ja tarpeettomana kuin umpilisäke.

Joka tapauksessa katsoja ymmärtää lähes välittömästi, mitä Harjunpään myöhästymisestä seuraa, eivätkä moottoripyöräily, punainen valo metalliaidassa tai ristiinleikatut puhelinkeskustelut Elisa-vaimon (Irina Björklund) kanssa tee siitä yhtään sen jännittävämpää tai yllättävämpää.

Olin kuitenkin varovaisen toiveikas, sillä kylmäsävyiseksi pesty CinemaScope-ilmiasu (elokuvaaja Rauno Ronkainen) on kaikesta digitaalisuudestaan ja videomaisuudestaan huolimatta ainakin tavallaan tyylikäs. Sitä paitsi nyt oltiin kuitenkin menossa vasta alkuteksteissä.

Kun Harjunpää seuraavan kerran tallustelee ruutuun, on kulunut kaksi vuotta. Tiedättehän miten Ridge Forresterin kasvoilta näkee välittömästi, meneekö hänellä hyvin vai huonosti? Noh, elokuvan taiteelliset vastaavat ovat päätyneet samanlaiseen ratkaisuun. Franzénin silmänaluset ovat tummat ja sänki yrittää paeta poskipäiltä parhaansa mukaan.

Tässä vaihessa harmitus voimistui. Franzén on nimittäin muistini mukaan ihan pätevä näyttelijä, mutta mikä ihmeen kumma siinä on, että valkokankailla hänet nähdään nykyään ainoastaan esittämässä venkulaa, vajakkia tai narkkaria? (Prinsessa, Ralliraita, Rööperi, Karjalan kunnailla, Lieksa, Koirankynnen leikkaaja…) Jälleen tarjolla on turaus ahdistuneen miehen maneereita: huulten lipominen, lähes äänetön möhinä ja – totta kai – huippukohdassa eläimellinen huuto.

Mutta ei kai se hänen vikansa ole, jos käsikirjoituksen (Leo Viirret) ja ohjaajan (Olli Saarela) valintojen pohjalta on menty metsään. Harjunpää ja pahan pappi on näennäisesti tarina ihmisen kyvyttömyydestä kohdata suru ja menetys, mutta kovasti paljon se flirttailee amerikkalaisen juonivetoisen ja kauhujärkytyksiin perustuvan sarjamurhaajaelokuvan kanssa, kuten jo alkuteksteistä saattoi arvella.

Esittelytekstien mukaan ”Päihittääkseen pahan on Harjunpään ensin kohdattava omat sisäiset peikkonsa. Riittävätkö Harjunpään voimat ja aika siihen?” Sanoisin että elokuvassa ei niinkään käsitellä yhtä teemaa kahdelta kantilta kuin pyöritetään kahta juonivyyhtiä, jotka viime tingassa napsautetaan yhteen. Jälki on osapuilleen yhtä kiehtova kuin Mona Lisan maalaaminen jakoavaimella.

Poliisikollega Onerva Nykänen (Jenni Banerjee) on niitä harvoja hahmoja, joilla tuntuu olevan elokuvassa joku muukin tehtävä kuin toimia juonikoneiston hammasrattaana. Hänen ja Harjunpään välillä on epämääräistä viehätystä, ja juuri tuo epämääräisyys tekee siitä kiinnostavan. Kaikki muut ovat nimittäin niin yksiulottteisen selkeitä kuin vain voi olla. Mitäs luulette käyvän, jos pomo varoittelee ”yksinään ramboilemisesta” ja sen jälkeen leikataan lähikuvaan pälyilevästä poliisista? En halua kertoa, kenestä on kyse, vaikkei sitä minään spoilerina voi pitää, koska hetki on täydellisen ja kliseisen alleviivaava.

Helsingin Sanomien kriitikko totesi kirjan ilmestyessä sen perimmäisen teeman olevan yksilön voimattomuus kohtalon edessä. Jos elokuvasta poistaa kalliit ilmakuvat ja monotonisen siniharmaaksi sävytetyn kuvamaailman, jäljelle jää kasa tunnettuja näyttelijöitä toikkaroimassa pöhkön tekstin ja/tai ohjaajan armoilla. Tavallaan siis osuvaa.