Elokuva-arvostelu: I Love You Phillip Morris

Alkuperäisnimi: I Love You Phillip Morris
Ohjaajat: Glenn Ficarra, John Requa
Käsikirjoittajat: Glenn Ficarra, John Requa
Pääosissa: Jim Carrey, Ewan McGregor, Leslie Mann
Pituus: 99 minuuttia / 1 h 39 min
Ikäraja: K13
Kotisivu: www.phillipmorristhemovie.com

Vielä 16 vuotta sitten Jim Carrey oli maailman hauskin pieruhuumorityyppi ja 6 vuotta sitten Tahraton mieli varmisti, ettei Truman Show ollut sattumaa, vaan hänestä on myös draamanäyttelijäksi. Viime vuosina on ollut vähän hiljaisempaa, joten nyt onkin sopiva aika yhdistää molemmat puolet samaan rooliin: kumikasvot kertovat koskettavan tarinan.

Se on kuulemma tositapahtumiin perustuva kertomus Steven Russelista (Carrey), jonka elämä nyrjähtää jo pienenä, kun hän kuulee olevansa adoptoitu. Juu, Steven laulaa kirkkokuorossa, vartioi lakia poliisina ja menee kotiin harrastamaan seksiä pitkään ja hartaasti – siis todella hartaasti – rukoilevan vaimonsa kanssa.

Kunnes asiat lähtevät käsistä. Ja milläkö tavalla? No tuota, itse olin niin hidasälyinen, etten tajunnut etukäteen mistä on kyse, kun menin katsomaan Carreyn ja Ewan McGregorin tähdittämää elokuvaa, jonka nimi on I Love You Phillip Morris ja jonka julisteessa kaksikko hymyilee toisilleen.

Niin, romanttinen homoilukomedia. Tai siis komedia, jossa umpiheteron oloiset miehet näyttelevät paatuneita hinttejä. Elokuva, jossa puolialaston Carrey lätkyttää toista miestä peppuun. Jossa puhutaan munan imemisestä viiden minuutin välein. Eipä siinä mitään, sillä enemmän jäin hämmästelemään lausahduksia à la ”Kukaan ei kertonut, että homona eläminen on tosi kallista”, joka periaatteessa muuten selittää Russelin koko elämän – ja samalla myös elokuvan dramaattisen kaaren.

Voi olla, että sotken nyt hämmennykseni ja elokuvan hyvyyden, mutta I Love You Phillip Morris ei ollut lainkaan hullumpi pätkä. Räävittömyyden ja suhteellisen hienovaraisen ilmaisun (oli siinä sitä!) yhdistelmä viehätti. Vaikka elokuvassa on paljon kaikenlaista epäilyttävää, ainakaan missään vaiheessa ei voinut tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Se saattaa olla merkki kehnosti rakennetusta elokuvasta tai sitten se voi olla hauskaa. Mene tuota nyt varmaksi sanomaan.

Sama hämmennyksen, komedian ja draaman sekoitus vaikuttaa myös siihen, miten hyvin Carreyllä ja McGregorilla synkkaa. Pääparilla kun tavallaan on kemiaa, mutta toisaalta ehkä kuitenkaan ei. Epämääräisyys johtuu siitä, että vaikka McGregorin Phillip Morris on sönköttävä, läpinaiivi stereotyyppi, on hän selvästi vakava hahmo vakavassa elokuvassa.

Sen sijaan Jim Carreyn näyttelemänä Russel taas on ennen kaikkea Jim Carrey, kehonsa jokaisen lihaksen täydellisesti hallitseva esiintymiskone, jonka jokainen hymy ja kulmakarvan kohotus on harkittu, laskelmoitu ja mahdollisimman kaukana normaalisti. Toisin sanoen vaikka hän käyttäisi luu-lihas-iho-konettaan katsojan liikuttamiseen (sanotaan nyt vaikka että kuolinvuodekohtauksessa), ei siinä voi hetkeäkään kuvitella katsovansa oikeaa ihmistä. Aina sieltä takaa näkyy Jim Carrey.