Elokuva-arvostelu: Invictus – voittamaton

Alkuperäisnimi: Invictus
Ohjaaja: Clint Eastwood
Käsikirjoittaja: Anthony Peckman
Pääosissa: Morgan Freeman, Matt Damon
Pituus: 136 minuuttia / 2 h 16 min
Ikäraja: 5
Kotisivu: www.invictus.fi

Toisella puolen tietä valkoiset pojat pelaavat rugbya ja toisella puolen, aidan takana, mustat pojat potkivat jalkapalloa. Paikka on Etelä-Afrikka vuonna 1990. Nelson Mandela on juuri vapautumassa vankilasta.Toisaalta tämä ei olisi Hollywood-elokuva, ellei erilaisten ihonvärien synnyttämää kuilua havainnollistettaisi kuvien lisäksi myös sanoilla. ”Tämä on päivä, jolloin maamme meni koirille”, manaa rugbyvalmentaja.

Tähän ensimmäiseen kohtaukseen tiivistyy oikeastaan kaikki. Ohjaaja Clint Eastwood kertoo mieluusti yksinkertaisia tarinoita suurista teemoista yksinkertaisilla kuvallisilla keinoilla, mutta sanojen suhteen hän ei tunnu olevan aivan yhtä tarkka, vaan dialogi syötetään katsojalle moneen kertaan, että nyt sitten varmasti ymmärrät.

Nelson Mandelaa näyttelee Morgan Freeman, joka vanhan vitsin mukaan sai hyvää harjoitusta Bruce taivaanlahjasta, jossa hän esitti Jumalaa. Mutta kyllä erojakin on – ainakin Mandelalla tuntuu olevan parempi huumorintaju ja pelisilmä kuin Jahvella. Toisena – the Other – nappulana laudalla liikkuu Matt Damonin esittämä Francois Pienaar, joka johtaa Etelä-Afrikan rugbymaajoukkuetta.

Mustat vihaavat ja valkoiset rakastavat heitä. ANC:n radikaalit haluavat pyyhkiä menneisyyden myös urheilun osalta puhtaaksi, mutta anteeksiantoon syvästi uskova Mandela haluaa säilyttää Springbokit ja tehdä heistä koko kansan symbolin.

Jalo aatos, mutta varsin moni kriitikko on sanonut, että Invictus – voittamaton on tervaskanto-Eastwoodin harha-askel, yltiöpateettinen pökkelöinti. Totta toinen puoli: kyllä, Invictus puhkuu naiivia symboliikkaa, mutta ei, se ei ole sen huonompi kuin vaikkapa Gran Torino.

Eastwoodia luonnehditaan yksinkertaiseksi elokuvantekijäksi, joka keskittyy perusasioihin. Oikeampi luonnehdinta olisi ehkä suoraviivainen: hän kuvaa käsikirjoituksen ensimmäisen version, ei tuhlaa ottoja ja tekee musiikit itse. Eastwoodilla ei ole ironista otetta ja etäisyyttä aiheeseensa. Hän on rehti ja reilu tyyppi, joka tarkoittaa mitä sanoo – siis elokuvissaan.

Invictuksen heikkoudet ja vahvuudet ovat hyvin samankaltaisia kuin Eastwoodin ohjaamissa elokuvissa yleensäkin. Näyttelijäsuoritukset ovat tunteellisia ja kikkailemattomia. Rytmi on rauhallinen muttei laahaava. Musiikki ei ole erityisen hienovaraista. Sentimentaalisuutta on vaikka muille jakaa.

Sitä paitsi Invictus ja Gran Torino käsittelevät vieläpä samaa aihepiiriä eli rasismia ja tekevät sen ennen kaikkea symbolisella tasolla. Gran Torinon symboli on vanhoista elokuvista tuttu oman käden oikeuteen uskova Clint, Invictuksessa Nelson Mandela. Molemmat kykenevät yli-inhimillisiin suorituksiin.

Niinpä pohjimmiltaan reaktiot näiden kahden elokuvan välillä kertovat kenties eniten siitä, miten katsoja suhtautuu elokuvien maailmaan ja todelliseen maailmaan. (En missään tapauksessa väitä, että toinen tavoista olisi toista parempi tai oikeampi.) Minua Clint-hahmon uhrautuminen ei liikuta muuten kuin älyllisellä tasolla, että ”onpa nokkela imagon purkaminen”, mutta sen sijaan ajatus Mandelasta istumassa kolme vuosikymmentä pienessä sellissä… no, se itkettää.

Joten: leffassa on ainakin 15 minuuttia liikaa rugbyä ja 15 minuuttia liikaa juonittelua, sen musiikkivalinnat ovat aivan hirveitä ja lopputulos on pyhimyselämäkerta, mutta minua se liikutti. Sitä paitsi Invictus-runo on kaunis.

Aiheesta lisää:

Elokuva-arvio: Gran Torino