Uusimmat

Elokuva-arvostelu: Jos rakastat

06.01.2010 06:54 Olli Sulopuisto

Jos rakastatOhjaaja: Neil Hardwick
Käsikirjoittaja: Katja Kallio
Pääosissa: Elli Vallinoja, Chike Ohanwe, Taneli Mäkelä, Satu Silvo, Minttu Mustakallio, Meri Nenonen, Jenni Hakala
Elokuvan pituus: 124 minuuttia / 2 h 4 min
Ikäraja: K7
Elokuvan kotisivu: www.josrakastat.fi

2/5

Eräs pahimmista Suomen pienen elokuvateollisuuden haittapuolista on, että täällä tehdään kovin vähän genre-elokuvia, siis mitään tutusta ja turvallisesta draama-tahi-komedia-linjasta eroavaa. Etenkin musikaaleja ja musiikkielokuvia tehdään todella, todella harvoin. Joten kun Neil Hardwick on saatu vokoteltua ohjaamaan suomirockin klassikoilla kyllästetty Jos rakastat, on syytä odottaa suuria. Vaan kuten saduista tiedämme, jos luulot ovat kovat, on pudotus sitäkin kovempi.

Sillä itkujen itku ja surkujen surku – kertomus hemmotellusta ministerin Ada-tyttärestä (Elli Vallinoja), joka rakastuu maahanmuuttajan poikaan Toniin (Chike Ohanwe) kurkottaa korkealle ja – harmi kyllä – kopsahtaa maahan. Käsikirjoittaja Katja Kallio on sovittanut vanhan sadun nykyaikaiseksi tarinaksi. Jumalat, kohtalo tai elämä itse kostaa Adalle tämän turhamaisuuden. Hän menettää muistinsa ja aloittaa uuden elämän, jonka perustukset pohjautuvat traagiselle sekaannukselle. Kertomuksen käänteissä on symmetriaa ja toistuvia teemoja, mutta hahmot jäävät monelta osin ah niin latteiksi.

Vika ei ole varsinaisesti näyttelijöiden. Nautin Ohanwen välittömyydestä ja Satu Silvon ylettömyydestä. Aina ihana Minttu Mustakallio ainoastaan vilahtaa ruudulla ja Taneli Mäkelän esittämä ministeri-isä… no, hänet voi tiivistää yhdyssanaan ’ministeri-isä’.

Akilleen kantapäänä taitaa olla kotimaisen elokuvan perinteinen pulma: yritetään tehdä pienillä resursseilla suuren oloista. Joskus se onnistuu, mutta yleensä ei. Kismittää niin vietävästi, sillä aivan viime vuosikymmeninä muun muassa Once ja Dr Horrible’s Sing-Along Blog ovat osoittaneet, että musiikkielokuvan tekeminen ei vaadi välttämättä salkkukaupalla rahaa, vaan pikemminkin hemmetin hienot biisit ja karismaattiset esiintyjät.

Jos rakastat

Tässä suhteessa leffan vaikuttava lauluvalikoima on sekä siunaus että kirous. Se on hyvä asia, koska kaikille tutut kappaleet ovat hyvä houkutin ja kiinnostava koukku. Mutta se on myös riippakivi, sillä vaikka nyt joku Juice nyt ei ollut tekniseltä kannalta kovin kaksinen laulaja, satoja ja tuhansia kertoja kuullut laulusuoritukset ovat painuneet kaikkien kalloihin viimeistä nyanssia myöten. Kun lähtee versioimaan ikonisia kappaleita, pitää olla reilusti omaa sanottavaa tai tehdä alkuperäistäkin parempi pastissi, ja nyt ei olla kummassakaan ääripäässä.

Vallinoja laulaa puhtaasti ja oikein, niin kuin Sibelius-Akatemiassa oopperalaulajaksi opiskelevalta sopii odottaakin. Parhaiten se sopii Nuoruustangoon, mutta muuten kyllä kuuntelen mieluummin alkuperäisiä esityksiä. Parhaalta uusintaversiolta minusta kuulosti Joka päivä ja jokaikinen yö, jonka laulavalla Sarah Kivellä on miellyttävän savuisa, pehmeä ääni. Makuasioitahan nämä lopulta ovat.

Enkä ihan kauheasti jaksanut innostua tanssikohtauksistakaan. Muutama tanssija vetkuttamassa raajojaan solistin takana ei näytä kummoiselta, etenkin jos kaikki näytetään yhdessä katkeamattomassa laajassa kuvassa. Toki nopea leikkaaminen lähikuviin olisi tavallaan huijausta, mutta saa katsojaa välillä huijata. Siitä tulisi parempi mielikin.

PlusMiinusNolla

+ biisivalikoima on hurja
– uudet esitykset eivät valtaosin yllä alkuperäisten tasolle
– tanssi näyttää tylsältä
– tarina on väärällä tavalla iso ja mahtaileva

Kuvat: Jan Granström