Elokuva-arvostelu: Kaksinaamaista peliä

Alkuperäisnimi: Duplicity
Ohjaaja: Tony Gilroy
Pääosissa: Clive Owen, Julia Roberts, Tom Wilkinson, Paul Giamatti
Pituus: 127 minuuttia
Ikäraja: K7
Käsikirjoittaja: Tony Gilroy
Kotisivu: www.duplicitymovie.net

Jossain vaihtoehtoisessa maailmankaikkeudessa Steven Soderbergh antoi Tony Gilroyn huolehtia Ocean’s 11 -elokuvan jatko-osasta. Gilroy säilytti olennaiset osat – vekkulit hahmot, ylimonimutkaiset juonet ja huumorin – ja maailmaan putkahti ummehtuneen Ocean’s 12:n sijaan Kaksinaamaista peliä, joka on vallan mainio elokuva.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Gilroy esitteli viimeksi osaamistaan Michael Claytonissa, joka oli hieno pastissi 1970-luvun poliittisesti värittyneistä jännäreistä, mutta lopulta kuitenkin hieman turhantärkeä ja… no, pastissi. Myös Kaksinaamaista peliä on velkaa moneen suuntaan, muun muassa klassisille Hollywood-komedioille ja Coen-veljeksille, mutta lopputulos toimii.

Käydäänpä osaset järjestyksessä läpi. Yksi: vekkulit hahmot. Ray Koval (Clive Owen) on itseään kovanakin naistenmiehenä pitävä Britannian tiedustelupalvelun agentti, joka kohtaa Claire Stenwickin (Julia Roberts) kekkereillä. Koval viettelee Stenwickin, eli toisin sanottuna nainen vetää häntä höplästä ja jättää miehen vetelemään sikeitä onnellisen tietämättömänä asioiden todellisesta luonteesta.

Kaksi: ylimonimutkainen juoni. Tarina on pohjimmiltaan suhteellisen ymmärrettävä teollisuusvakoilu-vastavakoilu-spagettirulla, mutta se on kerrottu kahdessa aikatasossa. Tapahtumat etenevät vuorottain nykyhetkessä, vuorottain ajassa ja paikassa seilaavissa takaumissa, joissa hahmojen motiivit paljastuvat, kääntyvät nurinniskoin ja palaavat ennalleen.

Kolme: huumori. Clairen ja Rayn työpaikkoina ovat kosmetiikkayritykset, joiden pomoille (Tom Wilkinson ja Paul Giamatti) saippuat, hilseshampoot ja nenätipat ovat kuolemanvakavia asioita. ”Onko se voide vai emulsio? Moni sekoittaa ne”, Giamattin esittämä neuroottinen Richard Garsik huolehtii yhdessä vaiheessa.

Jos jostain pitäisi valittaa, niin kenties siitä, että tiukkaan juonitelluissa elokuvissa loppuratkaisu tuppaa olemaan aina pieni pettymys, kun ei se kuitenkaan voi olla niin maittava kuin mitä pohjustus itsessään. Muuten suurempaa napinaa ei ole. James Newton Howardin musiikki tuo mieleen Ocean’s-elokuvat. Owenin ja Robertsin välillä on sopivasti seksiä, viekkautta ja huumoria. Dialogissa riffitellään lauseilla ja toistetaan fraaseja.

Vähän kuin katselisi – niin, katselisi – helposti sulavaa jatsia. Eihän siitä jälkikäteen ehkä kauheasti käteen jää, mutta ainakin esityksen ajan on hyvä mieli.

Aiheesta lisää:

Elokuva-arvostelu: Michael Clayton