Elokuva-arvostelu: Laputa – Linna taivaalla

Alkuperäisnimi: Tenku no shiro Rapyuta
Ohjaaja: Hayao Miyazaki
Käsikirjoittaja: Hayao Miyazaki
Pääosissa (äänet): Mayumi Tanaka, Keiko Yokozawa, Kotoe Hatsui, Minori Terada
Elokuvan pituus: 125 minuuttia
Ikäraja: K7

Laputa – Linna taivaalla on Hayao Miyazakin varhaisteos vuodelta 1986. Nyt, kun tekijän kaksi tuoreinta teosta (Liikkuva linna ja Henkien kätkemä) sekä pari vanhempaa klassikkoa (Totoro ja Kikin lähettipalvelu) menestyivät meillä teatterilevityksessäkin, saamme vihdoin myös tämän mestariteoksen ihasteltavaksi valkokankaalta.

Sheeta on perheensä menettänyt maalaistyttö, jonka kenraali Muska käy kaappaamassa kotitilaltaan. Matkalla kohti Muskan päämajaa ilmalaiva saa kimppuunsa Dolan ilmarosvojengin. Taistelun tiimellyksessä Sheeta putoaa taivaiden halki, mutta pelastuu leijukristallin avulla. Hän putoaa pieneen kaivostyöläisten kylään, missä Pazu ottaa hänet huostaansa.

Pian kaksikko on uudelleen tien päällä, kun perässä juoksevat niin ilmarosvot kuin kenraali Muskakin. Saadakseen tietää, mistä tässä kaikessa oikein on kyse, Sheeta ja Pazu päättävät etsiä legendaarisen Laputan lentävän linnan. Se on mielessä myös takaa-ajajilla.

Kun Henkien kätkemä ja Liikkuva linna tuli jo mainittua, niin tehdään pieni vertailu: Laputa – Linna taivaalla on niitä selkeästi rosoisempi ja maanläheisempi. Henkiolentoja on vähemmän, karskeutta puolestaan enemmän. Elokuvaa katsoessa tuli mieleen, että kenties juuri tuo rosoisuus ja eräänlainen ”taiteilijan keskeneräisyys” on juuri se, mikä Miyazakin uudemmista elokuvista puuttui.

Laputassa riittää seikkailua ja huumoria, joka sopii kaikenikäisille. Erityisesti Dolan rosvojoukkion ja kaivostyöläisten tappelukohtaus on hulvaton. Käänteitä riittää ensiminuuteista lähtien ja kaksi tuntia vierähtää elokuvan parissa nopeasti – kiitos hienojen maisemien ja upeasti piirrettyjen hahmojen.

Elokuvassa on Miyazakin tyyliin kiehtovia hahmoja, mystiikkaa ja hieman magiaa. Tässä maailmassa on aivan mahdollista, että luonto potkii takaisin ja esimerkiksi kivet voivat olla levottomia. Tosin tämä länsimaiseen makuun eksoottiselta vaikuttava oivallus ei shintolaisessa Japanissa ole mikään kummoinen juttu.

Tarinan maailma sijoittuu jonnekin 1800-luvun loppupuolelle, teollisen vallankumouksen nuoruuteen. Miyazaki on ammentanut erilaisista uskontomytologioista ja maisemissa on myös länsimaisia vaikutteita. Itse Laputa tuo mieleen tarujen Atlantiksen, joka tässä ei kadonnutkaan Atlantin pohjaan vaan taivaan tuuliin. Nimi Laputa puolestaan on perua kirjailija Jonathan Swiftin (1667-1745) klassikkoteoksesta Gulliverin retket.

Laputaa voi suositella kaikille niille, jotka viihtyivät Henkien kätkemän ja Liikkuvan linnankin parissa sekä niille, jotka eivät ole vielä Miyazakia nähneet, mutta eivät pidä piirrettyjä elokuvia silkkana lastentaiteena.