Elokuva-arvostelu: Michael Jackson’s This Is It

Alkuperäisnimi: Michael Jackson’s This Is It
Ohjaaja: Kenny Ortega
Pääosassa: Michael Jackson
Pituus: 113 minuuttia / 1 h 53 min
Ikäraja: S
Kotisivu: www.ThisIsIt-Movie.com

This Is It on elokuva Michael Jacksonin ruumiista – sanan molemmissa merkityksissä. Se on harjoitusmateriaaleista koottu konserttielokuva, jonka pääosassa on tanssi ja esiintyminen, molemmat Jacksonin erityisalaa. Se on myös kunnianosoitus ja muistomerkki, jossa ei kertaakaan sanota ääneen, että kohde on kuollut.

Aivan alussa koe-esiintymiseen tulleet tanssijat kertovat kyynelsilmin, miten hienoa on saada olla edes hetki Michaelin kanssa samassa paikassa. Katsoja täydentää ajatuksen: koska häntä ei ole enää olemassa. Kameralle annetut lausunnot ovat elämää suurempia. ”Olen etsinyt merkitystä, uskoa johonkin ja… this is it, tässä se on”, yksi tanssijoista summaa.

Puolikuvat Jacksonin naamasta tuovat mieleen mausoleumissa makaavan Leninin, siinä määrin erikoiselta hän näyttää. Ikään kuin kuolinnaamio olisi asennettu paikalleen kohteen ollessa vielä elossa. Sitten Michael astuu ulos Light Man -puvusta kuin Jeesus konsanaan. Voi itku, pyhimystäkö tässä ollaan pykäämässä?

Onneksi musiikki alkaa soida seuraavaksi. Sillä piru vieköön, kyllähän Jacksonin repertuaarista löytyy aika monta mahtavaa kappaletta, jotka melkein kaikki kuulostavat This Is Itissä upealta, luultavasti paremmilta kuin livenä konsertissakaan. Monin kohdin kuulostaa siltä, että Jackson kiilaa eli laulaa liian aikaisin. Mutta taas toisaalta: mikäpä minä olen MJ:tä neuvomaan noissa asioissa.

Hän on nimittäin perfektionisti. Kriitikko Roger Ebert tulkitsi Jacksonin ja muiden suhteen olevan kohtelias ja arvokas. Minusta taas näyttää siltä, että Mike (kuten kaverit häntä kutsuvat) haluaa ehdottomasti päättää jokaisesta yksityiskohdasta. Yhdessä vaiheessa hän valittaa korvamonitorien tuntuvan siltä kuin joku tunkisi nyrkkiä korvaan ja lisää sitten: ”Sanon tämän rakkaudella, r-a-k-k-a-u-d-e-l-l-a.” Se ei ole kohteliaisuutta, se on kontrollifriikkiyttä.

Toinen esimerkki: Erään kappaleen jälkeen Jackson valittaa (leikkisästi, kaiketi), että muut innostivat häntä revittelemään, vaikka ääntä pitäisi säästellä. Yksi muusikoista kysyy, että ”kai sinä voit edes kerran antaa itsellesi periksi?” ja Michael vastaa ”En voi.”

Elokuvaa tuleekin vahdattua kuin pyhäinjäännöstä. Onko Jackson sekaisin lääkkeistä? Nauttiiko hän esiintymisestä? Kyllä hän aina välillä hymyilee, kun kappale tuntuu menevän hyvin tai ehkä hän kuvittelee yleisön innostuvan. Videokuvauksissa hän imeskelee tikkaria. Kun kosketinsoittaja kysyy, pannaanko soundiin lisää munaa, MJ hihittelee ’muna’-sanalle. Esiintymisessä on tarkkuutta ja kriittisyyttä, mutta seksi niistä puuttuu. Kun Jackson kourii haaroväliään tai laulaa ”You really turn me on”, teot ja sanat ovat tyhjiä. Tunnetta ei ole, vaan hän on täysin aseksuaalinen.

On kiinnostavaa nähdä, millaista on valmistella jättimäistä show’ta. Ensin Jackson juoksee greenscreenin edessä ja sitten näytetään, millainen lopputulos on. (Hemmetin hieno, kun kyse on Smooth Criminalia varten tehdystä noir-pätkästä.) Välillä ohjaaja muistuttaa MJ:tä odottamaan, kun yleisö villiintyy tai pysymään paikallaan odottamassa aplodeja. Samalla se on kiperä muistutus siitä, että nyt nähtävä versio on muotopuoli. Valmiissa taideteoksessa, jos näin teennäistä sanaa voi käyttää, mukana olisi toinenkin osapuoli eli yleisö.

Tosin Jacksonin treenit ovat parempia kuin monen muun valmis show. Elokuvan pääpaino on hyvin selkeästi sen päähenkilössä ja nyt harjoiteltavassa konsertissa. Vanhaa kuvamateriaalia nähdään vain vilaukselta I’ll Be Theren aikana, muuten nostalgisointi on varsin vähäistä. Aikojen muuttumisesta kertoo sekin, että Beat Itin ja Black or Whiten kitararevittelyt soittaa nainen, ja hyvin soittaakin. Sori vaan, Eddie ja Slash.

Siis tiivistettynä: kyseessä on erittäin onnistunut konserttielokuva ja dokumentti Michael Jacksonista. En tiedä, miten kiinnostava se on muutaman vuoden päästä, mutta juuri nyt se tuntuu hyvältä. Lopuksi takaraivoon jää kuitenkin kummittelemaan Renny Harlinin ohjaamassa Ford Fairlanessa kuultu repliikki, jonka ilkeä levy-yhtiöpomo heittää vastikään kuolleesta artististaan: ”Kauhea juttu, mutta hyvä uraliike.” Sillä Michael Jacksonin ruumiillahan tässä bisnestä tehdään.