Elokuva-arvostelu: Miehet jotka vihaavat naisia

Alkuperäisnimi: Män som hatar kvinnor
Ohjaaja: Niels Arden Oplev
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Peter Haber, Lena Endre
Elokuvan pituus: 154 minuuttia
Ikäraja: K15
Käsikirjoittaja: Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg
Elokuvan kotisivu: http://www.nordiskfilm.fi/valkokangas/minisite.php?id=1990

Ruotsissa kaikki on hyvin ja ehkä juuri siksi tarinat ruotsalaisesta kurjuudesta tuntuvat pahalta. Miehet jotka vihaavat naisia on juuri sellainen tarina, joskin siinä luodataan pikemminkin kansakunnan kollektiivisia traumoja kuin samhälletin akuutteja ongelmia.

Elokuva tulee teattereihin niskassaan hirmuinen läjä ennakko-odotuksia. Arvon kriitikollanne niitä ei sen sijaan ollut, koska toisin kuin Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen, hän ei ole valvonut öitään miettien Lisbetin kohtaloa ja EU:n suhteita muihin maihin. Arvio on siis kirjoitettu Stieg Larssonin kirjoja lukemattoman näkökulmasta, joskin lopussa on myös muutama lause teosten eroista (eli kysyin kaverin mielipidettä).

Jos tärkein syy lukea dekkareita on joutua juonen mukaansatempaamaksi, Miehet jotka vihaavat naisia on elokuvana varsin onnistunut. Siinä on köhivä alku, oikean mainio keskiosa ja lötkähtänyt loppu. Toinen tärkeä syy lienevät henkilöhahmot. Näennäisenä päähenkilönä kekkuloi oikeamielinen toimittaja Mikael Blomkvist (Michael Nyqvist), mutta todellinen stara on elohopeainen Lisbet Salander (Noomi Rapace).

Lisbetiä kelpaa tituleerata päähenkilöksi, sillä vaikka tarina alkaa Blomkvistin oikeudenkäynnistä, hän on aika tylsä tyyppi eikä tekemisillä tunnu olevan mitään väliä. Sen sijaan Lisbet – oi Lisbet – on jo ensimmäisistä kuvista asti hän salaperäinen ja ennalta-arvaamaton eli toisin sanoen kiinnostava. Ei sillä, etteikö hahmon menneisyydellä päästäisi myöhemmin mässyttelemään suhteellisen osoittelevassa takaumien sarjassa.

Niin, se juoni. Blomkvist jää huonon onnen takia vapaaksi toimittajaksi, joten teollisuusmiljonääri Henrik Vanger pyytää häntä selvittämään vanhaa murhamysteeriä. Toimittajalla ei ole oikein mitään syytä kieltäytyä, mutta vastaavasti katsojalla ei ole oikein mitään syytä kiinnostua, sillä juoni jollottelee eteenpäin hyvän matkaa, ennen kuin se tuntuu miltään muulta kuin puhtaalta juonelta.
Vaan kun tarina sitten lähtee lentoon, on kyyti mukavaa. Alussa Lisbetin ja Mikaelin elämät juoksevat erillään, mutta yhtymäpiste löytyy varsin pian. Eikä rikos tietenkään ole ihan niin simppeli kuin ensin annetaan ymmärtää.

Olin jo tyytyväisenä tulkinnut tarinan loppuneen ja kiskoin päällystakkia päälle, mutta jostain syystä Miehet jotka vihaavat naisia halusi jatkua vielä varttitunnin liian pitkään. Siinä ajassa ehditään nykäistä melkoiset deus ex machina -selitykset ja muutenkin sotkea mainio hamppariateria pahalla jälkimaulla. Että jos alkua ja loppua trimmaisi, niin tässähän olisi ihan passeli 90 minuutin jännäri.

Lopuksi vielä pari sanaa kirjan ja elokuvan eroista. Ymmärrettävästi näitä ei kannata lukea, jos pelkää juonipaljastuksia.

Sivuhenkilöitä on leffassakin melkoisesti, mutta Mikaelin naissuhteita on karsittu. Kirjassa Vanger tarjoaa palkkioksi tapauksen tutkimuksesta muutakin kuin rahaa, minkä poisjättäminen tekee leffan alusta Mikaelin osalta omituisen draamatonta.

Loppuakin on muutettu hitusen: naisvihaajien tekoja ei voida paljastaa, jotta (lähes) viaton uhri ei kärsisi. Elokuvassa ei moista pohdintaa ole edes ohimennen. Lisbethin menneisyydellä on jatko-osissa merkittävä rooli. Nyt jäi tosi irralliseksi, mutta jatkon kannalta tärkeää infoa.