Elokuva-arvostelu: Precious

Alkuperäisnimi: Precious: Based on the Novel Push by Sapphire
Ohjaaja: Lee Daniels
Käsikirjoittaja: Geoffrey Fletcher
Pääosissa: Gaborey Sibie, Mo’Nique, Paula Patton, Lenny Kravitz, Mariah Carey
Pituus: 109 minuuttia / 1 h 49 min
Ikäraja: K15
Kotisivu: weareallprecious.com

Harlem on nykyään ihan nössö paikka. Siellä uskaltaa turistikin kävellä vielä kun aurinko on laskemassa, vaikka olisi across the 110th street. Toista oli meno vielä 20 vuotta sitten, kun Precious eli Claireece Jones kulki siellä koulun ja kodin väliä.

Gaborey Sibien näyttelemä teini-ikäinen tyttö on kaikilla mahdollisilla tavoilla alakynnessä. Lukio lähestyy loppua, mutta lukeminen ei suju. Perhe-elämä on yhtä helvettiä niin isän, äidin kuin omienkin lasten kanssa. Väkivalta on sekä fyysistä että henkistä. Haaveiden ja todellisuuden välinen kuilu on Broadwaytäkin leveämpi.

Itse asiassa kotona menee niin jumalattoman huonosti, että Precious pakenee mielikuvitusmaailmaan, jossa hän esiintyy musiikkivideoissa tai on juhlittu elokuvatähti. Katsoessaan itseään peilistä hän ei näe roiman ylipainoista mustaa tyttöä vaan hoikan valkoisen teinin. ”Mä en ole hyvä missään”, Precious summaa.

Ja sen jälkeen homma vasta lähtee huonoon suuntaan. Eli tässä ollaan keittämässä melkoista sosiaalipornosoppaa, joka varmasti saa kyyneleet tirisemään myös vähän vähemmän herkiltä katsojilta. Toisaalta kokonaisuus näyttäytyy myös tragikoomisena viimeistään siinä vaiheessa, kun Preciousin hillitön mutsi (ei häntä voi kutsua äidiksi) astuu kuvaan. Standup-koomikko Mo’Nique ei kaunistele äitihirviötä tippaakaan. Paistinpannut ja kirosanat lentävät niin, että Full Metal Jacketin legendaarinen Hartman meinaa jäädä kakkoseksi.

Näyttelijäntyö on kauttaaltaan ensiluokkaista. Ohjaaja Lee Danielsin roolittama ensikertalainen Sibidie onnistuu jotenkin näyttelemään maailman sorrentuinta stereotypiaihmistä niin, että hahmossa on mukana jopa hitunen ylpeyttä. Mo’Niquen räiskyvän roolin lisäksi pitää ihan erikseen mainita sivuosissa viuhahtavat Mariah Carey ja Lenny Kravitz, jotka eivät tosiaankaan esitä itseään vaan tavallisia, arkisia tyyppejä. Se toimii huomattavasti paremmin kuin samantyyppinen stunt casting yleensä.

Henkilöiden parissa siis – paradoksaalista kyllä – viihtyy, mutta elokuvan tarina kurjuuksista kurjuuksiin ei tehnyt vaikutusta. Liekö keittiörealismi sittenkin liikaa? Mene ja tiedä, makuasiahan se on. Jännä kontrasti kauheuteen tulee siitä, että elokuvaaja Andrew Dunn on tehnyt kasari-Harlemista lämpimän ja maanläheisen värisen. No, toki mukana on myös paljon tunkkaisuutta ja ahtaita tiloja, mutta minusta ruskean monet sävyt näyttivät pikemminkin kotoisilta kuin likaisilta.