Elokuva-arvostelu: Prince of Persia: The Sands of Time

Alkuperäisnimi: Prince of Persia: The Sands of Time
Ohjaaja: Mike Newell
Käsikirjoittaja: Doug Miro, Carlo Bernard & Boaz Yakin
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Gemma Arterton, Ben Kingsley & Alfred Molina
Pituus: 117 minuuttia
Ikäraja: K13
Kotisivu: www.disney.fi/prince-of-persia

Prince of Persia: Sands of Time alkaa lupaavasti. Ensimmäinen puolituntinen on kerrottu suhteellisen napakasti, ja jokaista tylsää klisettä kohti mukaan on saatu ainakin puolikas tuore idea. Muinaisessa Persiassa seikkailevalla kuninkaalliseen perheeseen adoptoidulla Dastan-orpopojalla (Jake Gyllenhaal) on potentiaalia.

Tuntuu siltä, että Prince of Persia -peleistä on saatu oivalluksia elokuvan kuvakerrontaan. Cinemascope-kuvissa nähdään efektien täyttämiä laajoja maisemia, joissa virtuaalikamera poukkoilee pelimäisesti. Kun nimihenkilö pohtii, miten linna valloitetaan, kamera kurkkaa hänen reittiään ennakoiden ensin porttiin, sitten vartiotorniin ja lopuksi vielä vinssin luo.

Toimintakohtauksissa kuva hidastetaan välillä äärimmilleen ja keskitytään pikkuriikkisiin yksityiskohtiin. Toki tällaisia kuvia käytetään loppujen lopuksi aivan tarpeettoman paljon, mutta ainakin periaatteessa ne heijastelevat hauskasti sekä alkuperäistä peliä sekä kuvakielen että pelimekaniikan osalta. Valloitusretkellä prinssi saa haltuunsa tikarin, jolla on mittaamattomia voimia. (Jokainen pelejä pelannut tietää tempun, mutta ei pilata yllätystä muilta.)

Sen pitäisi olla hieno hetki, mutta tästä alkaa elokuvan alamäki. Nyt nimittäin huonot puolet alkavat päästä niskan päälle. Ensinnäkin luottamus katsojien älykkyyteen katoaa kokonaan. Niinpä ensin näytetään, mitä tikari tekee – ja heti perään hahmot kertovat katsojalle, mitä tikari tekee. Sama kuvio toistuu useasti: liikaa kertomista, liian vähän näyttämistä. Toki taikaesineiden kanssa puljeeratessa asioita voi aina selkeyttää, mutta oivaltamisen ja kädestä pitämisen välinen tasapaino kallistuu turhankin vahvasti jälkimmäisen puoleen.

Toisekseen on todettava, että vaikka näyttelijöissä ei ole mitään erityistä vikaa, ei heissä kyllä ole kummoista charmiakaan. Paidatonna huseeraava Gyllenhaal on melkoisen bodatussa kunnossa – eikä näytä erityisen persialaiselta. Eipä näytä juuri kukaan mukaan, ja sitä paitsi jostain syystä hahmot puhuvat epämääräisen englantilaisittain murtaen. Ehkä sen on tarkoitus kuvastaa siniverisyyttä.

Valkokankaan ainoa kiinnostava ihminen on sivuosassa hassutteleva Alfred Molina. Hän tuntuu ymmärtävän, millainen tyyli supersankari- ja seikkailukuviin sopii, kun taas muut keskittyvät lähinnä näyttämään vakavilta ja sutkauttelemaan latteuksia. Jopa perusluotettava Ben Kingsley on aika tylsä.

Kolmannekseen se vähä kuvallinen oivallus, mitä alkupuolella nähdään, jää legopalikkatason kerronnan jalkoihin. Dialogikohtauksissa ei ole sen kummempaa punaista lankaa tai tekijän kädenjälkeä, mutta sitäkin enemmän kuva-vastakuva-leikkauksia ja tiiviitä lähikuvia kasvoista. Tuntuu kuin ohjaaja Mike Newellillä ei riittäisi rahkeita tehdä elokuvaa, jolla olisi edes jonkinlainen luonne. Tosin sama tasapainottomuus kuuluu musiikin käytössä: geneerinen konerytmillä maustettu lähi-itäily raikaa jok’ikisen kohtauksen taustalla, oli sille käyttöä tai ei.

Voisi tietysti hetkisen pohtia sitä, että millaisia taustaolettamuksia ja piiloviestejä on elokuvassa, jossa seikkaillaan nykyisessä Iranissa, ainoa tummaihoinen kaveri kuolee ja verotuksen vitsaillaan olevan pahasta. Mutta kannattaako tällaisesta kulttuuriteollisuuden tuotteesta erityisemmin poliittisia viestejä dekoodata, kun tärkeintä on kuitenkin se, että veljiin voi luottaa ja sydäntä pitää kuunnella?

En oleta, että tällainen elokuva olisi uraauurtava. Prince of Persian paras puolustus on se, että se ei ole aktiivisesti huono, kuten vaikkapa viime kesän kammottava Transformers 2. Mutta kai sitä voisi yrittää hoitaa hommansa kunnialla ja ylpeästi, niin ettei kriitikoiden tarvitse antaa pelkästä mokailun välttämisestä säälitähtiä?