Elokuva-arvostelu: Sisko tahtoisin jäädä

Ohjaaja: Marja Pyykkö
Käsikirjoittajat: Laura Suhonen & Marja Pyykkö
Pääosissa: Ada Kukkonen & Sara Melleri
Pituus: 112 minuuttia
Ikäraja: K13
Kotisivu: www.solarfilms.com/siskotahtoisinjaada

Yläkouluikäiset kiltti blondi ja tuhma tummaverikkö – ei, tämä ei ole vitsi – kohtaavat Helsingin yössä. Ilmassa on kipinöitä, vetoa ja viehätystä: Pelastaako kympin oppilas syrjäytyjän? Auttaako kapinoiva brunetti uutta ystäväänsä vapautumaan? Maistuuko tämä elokuva elämältä vai elokuvakoululta?

Nuoruus se on hankalaa aikaa. Jos on hyvä tyttö, rajat ahdistavat. Jos on paha tyttö, rajattomuus ahdistaa. Ehkä siitä keskeltä löytyy sopiva paikka, hyvä yhdistelmä? Emilia (Ada Kukkonen) tekee mitä käsketään eikä nosta ääntään äitipuolelle. Siiri (Sara Melleri) tekee mitä huvittaa ja haistattaa paskat poliisille. He ovat vähän niin kuin vastakohtia, ikään kuin täydentävät toisiaan ja muuta laiskan proosan symboliikkaa.

Kaksikon kiinnostavampi osapuoli on Siiri, jossa on ripaus Lisbeth Salander -henkistä charmia. Hän on rohkea ja räävitön, mutta pinnan alta välkkyy yksinäisyyden pelkoa ja ystävän kaipuuta. Vastaavasti taas Emilia on tasaisen turvallinen ja täydellisen ennalta-arvattavasti Siirissä näkemänsä peilikuvansa pauloissa.

Sisko tahtoisin jäädä näyttää varmaan hyvältä yhden lauseen mittaisena pitchinä, myyntipuheena, mutta lähes kaksituntisena elokuvana se on jauholta maistuva pannukakku. Draamaa löydetään muun muassa siitä, valitseeko Emilia urheilukilpailun vai bilettämisen ruotsinlaivalla? En halua pilata jännitystä, mutta, tuota, tulos on aika helppo arvata.

Kaikki ei ole toivotonta. Mielestäni pääparin tutustuminen ja ihastuminen on esitetty kiinnostavalla tavalla, niin että siinä jää katsojallekin vähän pohtimista. Tosin mitä pidemmälle suhde etenee, sitä ohuemmaksi se käy. Kiinnostavasta alkuasetelmasta päädytään laiskaan lopetukseen.

Emilian ja Elsa-siskon (Anna-Leena Uotila) välinen side tuntuu todelliselta. Sen sijaan muista sivuhenkilöistä jää ikävästi sellainen maku, että heidät on kirjoitettu täyttämään juonen asettamia vaatimuksia eikä toisin päin. Etenkin isä on niin dramaturginen muotopuoli, että teki mieli huutaa.

Mitään erityistä visuaalista ideaa en elokuvasta löytänyt, mikä voi toki hyvin olla minun vikani. Esimerkiksi kelpaa kohtaus, jossa neljä ihmistä istuu pöydän ympärillä puhumassa toisilleen. Kohtaus on kuvattu jostain syystä niin, että kamera kiertää pöydän ympäri sen sijaan, että kuvakerronnassa olisi vaikkapa rytmi, joka toisi dialogiin jotain lisää – tai antaisi näyttelijöille tilaa.

Helsinkiä esitellään vähän postikorttimaisesti siihen ikään, että kohtauksen tapahtuessa Töölönlahden rannalla 2,40:1-kuvasuhteen raameihin on mahdutettu vilaus Linnanmäestä, että varmasti nyt tiedetään missä ollaan. Sijainnilla ei tietenkään ensimmäisen kuvan jälkeen ole mitään väliä loppukohtauksen kannalta. Tosin aivan viimeisestä kohtauksesta tykkäsin, koska siinä vältetään tankerodialogia ja annetaan näyttelijöiden näytellä muilla keinoin.

Epäilen Solar Filmsin syyksi sitä, että aina välillä taustalla raikaa 30 sekuntia jostain mukamas hittibiisistä. Musiikki on joko vaihtoehtoisesti täysin irrallinen koko kohtauksesta tai sitten kertoo tasan tarkkaan sen, mitä kuvassa nyt tapahtuu ja mitä katsojan pitäisi ajatella: ”You lift me up to the sky” ja niin edelleen. Lisäksi Santeri Kinnunen alkaa näyttää hämmästyttävän paljon isältään. (Jep, elokuvaa katsoessa jää aikaa pohdiskella tällaisiakin.)

Teksti: Olli Sulopuisto