Elokuva-arvostelu: The Box

Alkuperäisnimi: The Box
Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Richard Kelly
Pääosissa: Cameron Diaz, James Marsden, Frank Langella
Pituus: 117 minuuttia / 1 h 57 min
Ikäraja: K13
Kotisivu: thebox-movie.warnerbros.com

Richard Kelly on entinen ihmelapsi, Donnie Darkolla hurmannut ohjaaja-käsikirjoittaja, jolta on esikoisen jälkeen odotettu suuria. Southland Tales jäi uudelleenleikattunakin sekavaksi pöhkelöksi eikä Tony Scottin ohjaaman Dominon käsikirjoitusta taideta muistella lämmöllä tulevina vuosikymmeninä. The Box (miksei sitä ole suomennettu Laatikoksi, hä?) astelee samankaltaisilla mantereilla, eli pelottavaa scifitarinaa ollaan nytkin katsojille kauppaamassa.

Yhdysvalloissa, Virginian osavaltiossa 1976 jokin on nyrjähtänyt sijoiltaan. Alun teleksiviesti kertoo, että Arlington Steward on toipunut palovammoistaan. Frank Langellan esittämän Stewardin naamasta on poistettu tietokoneella puolet, mutta se ei vähennä herrasmiehen charmia tippaakaan.

Hän soittaa aamuyöllä Lewsin pariskunnan ovikelloa, jättää ovelle laatikon ja tulee myöhemmin tekemään tarjouksen: jos painatte laatikossa olevaa nappia, joku kuolee ja te saatte miljoona dollaria. Siinäpä pohtimista jalkavammasta kärsivälle Sartrea koululaisille opettavalle Norma Lewisille (Cameron Diaz) ja unelmien työpaikkansa missaavalle Arthur Lewisille (James Marsden).

Pääosakolmikon vahvin näyttelijä on eittämättä Langella, jonka esittämä mystinen sanansaattaja suhtautuu apokalyptiseen tehtäväänsä hillityn vakavasti. Samanlaiseen ilotulitukseen kuin vaikka Frost/Nixonissa ei päästä. Marsden ja Diaz eivät ole kumpikaan varsinaisesti huonoja, mutta jotenkin ohuemmilta ja yksioikoisemmilta he tuntuvat. Sitä ei tosin varsinaisesti helpota dialogi à la ”Mitä on todella tuntea joku?”, ”Tämä on kiirastuli” ja ”Auto on laatikko pyörillä.” Enkä ole ihan varma, onko väkisin väännetystä vöögiinjan aksentista apua.

The Box on turhauttava elokuva. Kelly on sovittanut Richard Mathesonin novellista käsikirjoituksen, joka on parhaimmillaan täynnä selittämätöntä, painajaisunimaista kammoa ja pahimmillaan pelkkää latteaa dialogia sekä rautalangasta väännettyjä selityksiä.

Elokuvan sävyä voisi luonnehtia David Lynchin kevytversioksi, sillä vaikka aihepiirit ovat kovin erilaiset, keinot tuntuvat tutuilta – ihmisten nenästä vuotaa verta; ikkunan ulkopuolella joku tuijottaa herkeämättä; kirjastosta löytyy kolme portaalia, joista vain yksi vie pelastukseen. Tuollaisissa kohtauksissa tasapainoillaan pelottavuuden ja naurettavuuden välillä. Ero on hiuksenhieno, ja mikä tuntuu yhdestä ahdistavalta, voi helposti näyttäytyä toiselle huvittavana.

Ero Lynchiin käy erityisen selväksi viimeisen parikymmentäminuuttisen aikana, jolloin jok’ikinen avoimeksi jäänyt asia selitetään juurta jaksain. Vähän sama vaivasi aikanaan muuten Donnie Darkoakin. Niin se vain on, että on paljon helpompaa rakentaa mysteerejä kuin selittää ne tyydyttävästi. Avoimeksi jääneet kysymykset kun kiehtovat kummasti paljon enemmän.