Elokuva-arvostelu: The Expendables

Alkuperäisnimi: The Expendables
Ohjaaja: Sylvester Stallone
Käsikirjoittajat: Dave Callaham & Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Jet Li, Dolph Lundgren, Eric Roberts, Randy Couture, Mickey Rourke, Steve Austin, Bruce Willis, Arnold Schwarzenegger ja joku nainen
Pituus: 105 minuuttia
Ikäraja: K15
Kotisivu:www.expendablesthemovie.com

Kaikki oli 1980-luvulla paremmin, niinhän? Toimintatähdillä oli oikeat muskelit, räjähdyksiä ei tehty tietokoneella, viholliset puhuivat venäjää ja jäätelö maistui maidolle. Tämän käsityksen varaan rakentuu Sylvester Stallonen koko ura 2000-luvulla. Kasarinostalgian synnyttämä The Expendables yrittää todistaa Syltyn olevan oikeassa, mutta tulokset ovat vähän sinne päin.

Elokuvan konsepti on kristallinkirkas ja varsin mainio. Kerätään kasaan mahdollisimman monta menneiden vuosien toimintatähteä, heitetään mukaan uusi samanhenkinen tyyppi, mainostetaan hommaa selkärankavammoilla ja paljastetaan trailereissa kaikki cameot.

Juonella on väliä yhtä paljon kuin toisen ja kolmen Rambon motivaatiolla. Tärkeintä on se, että Sylvester Stallonella on joku syy lähteä viidakkoon räiskimään ja räjäyttelemään niin maan perusteellisesti. Mainittakoon, että vaikka naisella (Giselle Itié) on nimellisesti ihan puherooli ja noin, hänen tärkein tarkoituksensa on lisätä elokuvaan sen verran näennäistä heteroutta, ettei paljasta yläruumistaan Mickey Rourkelle tunnelmavalaistuksessa esittelevä Stallone näyttäisi liian hinttapulilta.

Okei, näyttelijöitä on hauska bongata, pommeja on pirusti ja pyssyillä paukutellaan pontevasti. (Jos verimössöksi räjähtävät torsot ovat nykyään K15-kamaa, niin mitä oikein tarvitaan K18-lätkän saamiseen?) Mutta onko elokuvassa muutakin? The Expendablesin ensimmäinen harmistus on se, miten vähän käyttöä se keksii Dolph Lundgrenille. Ruotsalainen ylikokoinen marmoripatsas on täsmälleen yhtä vaikuttava ilmestys kuin Ivan Dragona neljännesvuosisata sitten, ja dialogi tippuu huuillta osapuilleen yhtä livakasti.

Toinen harmistus on se, että myös Jet Li menee aika lailla hukkaan. Hänen ainoa  turpiinvetomatsinsa on kuvattu ja leikattu sen verran kofeiinihöyryiseen tyyliin, ettei miehen fyysisestä kyvykkyydestä saa mitään kuvaa. Siinä voisi jalkojaan sätkiä yhtä hyvin kuka tahansa muukin.

Mistä päästäänkin The Expendablesin kahteen suurimpaan ongelmaan. Se ei nimittäin ole uskollinen kunnianosoitus kasari-actionille, vaan uudemman toimintaelokuvan dna:ta sisältävä hybridi. Lopputulos toimii kuin Suomen ulkopolitiikka kylmän sodan aikana: yrittää kumartaa itään niin paljon ettei kuitenkaan pyllistäisi länteen. Rambo III on tähän verrattuna klassisen kurinalaisesti kuvattu, ja Transformers 2 taas aivan toisissa sfääreissä tolkuttoman sekavassa kuvakerronnassaan. The Expendables keikkuu näiden kahden välillä ei-kenenkään-maalla.

Toinen ongelma liittyy jo edellä narisemaani hahmojen vajaakäyttöön, mikä saattaa hyvinkin johtua siitä, että porukkaa on aivan liikaa. Lyhyessä cameossa vilahtavat vinohymyinen kaljupää ja germaanimurteella puhuva poliitikko täyttävät tarkoituksensa, mutta Lundgren tarvitsisi lisää tekemistä, kuten myös Rourke ja Li. Kakkosrooliin nostettu Jason Statham on edelleen cool. Kun kasvan isoksi, haluan kaljuuntua samalla tavalla.

Tavallaan elokuva on liian hyvän mainoskampanjansa uhri. Tunnen ihmisiä, jotka ovat odottaneet ensi-iltaa kovempaa kuin Israelin kansa messiaan toista tulemista. Kaverini tulevat tuskin pettymään, mutta aika harva tätä enää 25 vuoden päästä muistaa – toisin kuin Rocky IV:n.

Teksti: Olli Sulopuisto