Elokuva-arvostelu: The Imaginarium of Doctor Parnassus

Alkuperäisnimi: The Imaginarium of Doctor Parnassus
Ohjaaja: Terry Gilliam
Pääosissa: Andrew Garfield, Christopher Plummer, Lily Cole, Verne Troyer, Heath Ledger, Johnny Depp, Jude Law, Colin Farrell, Tom Waits
Pituus: 124 minuuttia / 2 h 4 min
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Terry Gilliam & Charles McKeown
Kotisivu: www.doctorparnassus.com

Terry Gilliamin ohjaamat elokuvat rönsyilevät, tursuilevat ja pursoavat joka suuntaan kuin hallitsematon villiviini. Parhaimmillaan kaaos synnyttää kauneutta, jollaista mikrometrin kanssa väsäävä insinööriohjaaja ei voi saavuttaa (tapaus Brazil). Huonoimmillaan tulos näyttää alakoululaisen vesiväripaletilta kuvaamataidon oppitunnin jälkeen: ruskeaa mössöä. Valitettavasti The Imaginarium of Doctor Parnassus muistuttaa näistä kahdesta vaihtoehdosta enemmän jälkimmäistä.

Tosin useimpia elokuva kiinnostanee siksi, että se jäi Heath Ledgerin viimeiseksi. Onnekseen Gilliam ja käsikirjoittaja Charles McKeown keksivät, että koska kuvaamatta olivat vain Imaginariumin sisällä tapahtuvat kohtaukset, Ledgerin sijaan siellä voisi seikkailla toinen näyttelijä – tai tässä tapauksessa kolme, eli Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell.

Juttuhan menee siis niin, että Lontoon kaduilla ikivanhan Imaginariuminsa kanssa kiertävän Parnassuksen (Christopher Plummer) posse löytää muistinsa menettäneen Tonyn (Ledger et al), joka on jonkinlainen hyväntahtoinen vilunkiukko. Juonta on turha referoida enempää, mutta ei siksi, että se pilaisi katsomisnautinnon, vaan siksi, ettei siinä ole liiemmin tolkkua. Juu, itse sarvipään (hauska Tom Waits) kanssa on lyöty vetoa Parnassuksen tyttären Valentinan (Lily Cole) sielusta, mutta kummallisen kiireettömän oloisesti asiaan suhtaudutaan.

En väitä, että elokuvassa on pakko olla juoni, mutta Terry Gilliamin suhteen olen sitä mieltä, että jonkinlainen kehikko hänellä on pakko olla. Muuten jää jäljelle samanlainen rääsykimppu kuin Jappervokissa, Grimmin veljeksissä ja nyt Imaginarium of Doctor Parnassuksessa. Hitsin hienoja lavasteita, paljon kaatuilua, laajakulmalinssejä ja yleistä häsläämistä. Jossain vaiheessa elokuvaa vihjaillaan siihen, että tarinoiden kertominen pitää maailmankaikkeuden käynnissä, mikä ei varsinaisesti vähennä harmitusta siitä, että Parnassuksen tarina on huonosti esitetty.

Ledgerin näyttelijäsuorituksessa ei ole mitään moitittavaa, joskaan en keksi siitä mitään erityisen ainutlaatuistakaan. Eipä sillä: jo Ledger-Jokerin osakseen saamaa suitsutusta oli mahdotonta erottaa ennenaikaisen kuoleman synnyttämästä surusta ja sekaannuksesta. On harmi, ettei hän pääse tekemään enempää elokuvia, mutta harmi on sekin, että viimeiseksi valkokangasvisiitiksi jäi tämä sekava pulaus.