Elokuva-arvostelu: Tie – The Road

Alkuperäisnimi: The Road
Ohjaaja: John Hillcoat
Käsikirjoittaja: Joe Penhall (perustuu Cormac McCarthyn romaaniin)
Pääosissa: Viggo Mortensen, Kodi Smit-McPhee, Charlize Theron, Guy Pearce & Robert Duvall
Elokuvan pituus: 113 minuuttia
Ikäraja: K15
Elokuvan kotisivu: www.theroad-movie.com

Cormac McCarthyn Pulitzer-palkittuun romaaniin perustuva Tie (The Road) saa ensi-iltansa Suomessa joulupäivänä. Ajankohta on osuva, sillä Tie on loistava jouluelokuva – kaikille niille, jotka inhoavat joulua. Vuoden ahdistavimpiin elokuviin lukeutuva selviytymistarina vie varmasti ajatukset nopeasti pois jeesusteluista ja tonttuleikeistä. Siinä sivussa Tie on yksi vuoden 2009 parhaista elokuvista.

Jonkinlainen globaali onnettomuus on tuhonnut valtaosan ihmiskunnasta. Kasvit ovat lakastuneet, eläimet kuolleet ja raskaat pilvet vallanneet taivaan. Kukaan ei täsmälleen tiedä mitä tapahtui, vaikka tuhosta on kulunut jo useita vuosia. Länsimainen sivilisaatio on pirstaleina, kun henkiin jääneet ihmiset ovat kääntyneet heikompiaan metsästäviksi kannibaaleiksi. Tämän kaiken keskellä isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee) vaeltavat ostoskärryn ja pistoolin kanssa läpi marraskuista Suomea muistuttavien maisemien. Tavoitteena heillä on paeta talven alta kohti rannikkoa, mutta ennen kaikkea selvitä hengissä maailmassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla.

Trailerin perusteella Tien voisi kuvitella olevan 2012-henkinen toimintaspektaakkeli maailmanlopusta, mutta ei. Toisin kuin Roland Emmerichin tehostespektaakkeli, Tie on hiljainen, tutkiskeleva ja älykäs elokuva. Se esittelee lohduttoman maailman täynnä onnettomia ihmiskohtaloita, mutta onnistuu silti olemaan kaunis, jopa romanttinen elokuva kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Tie on kertomus itsensä hukanneen isän tekemistä uhrauksista ja ihmisten toimista niin lohduttomassa tilanteessa, että toivo on pelkkä kumarrus kohti hulluutta.

Viggo Mortensen jatkaa Tiessä History of Violence ja Eastern Promises -elokuvista tutussa hiljaisen antisankarin roolissa. Hän tekee loistavaa työtä epätoivoisena isänä, eikä yhtään sen huonommin suoriudu 12-vuotias Kodi Smit-McPhee. Parivaljakko puhaltaa yhteen hiileen liki täydellisesti. Esimerkiksi kohtaus, jossa isä on valmis ampumaan poikansa, jottei tämä joudu kannibaalien uhriksi, on yksi vahvimpia mitä valkokankaalla on tänä vuonna nähty.

Tiessä ei pääparivaljakon lisäksi ole kovin monia henkilöhahmoja. Takautumissa kummittelevan äidin roolia on kasvatettu kirjaan nähden sen verran, että mukaan on saatu houkuteltua Charlize Theronin kaltainen tähti. Hän selviytyy kylmästä roolistaan hyvin. Paras sivuosasuoritus nähdään kuitenkin Robert Duvallilta, joka esittää tuhoutunutta maailmaa kaluavaa vanhusta, kaiken menettänyttä elävää haamua.

Tie on suorastaan yllättävän uskollinen lähdeteokselleen, mutta silti elokuvan suurimman epäkohdan muodostaa sen eroavaisuudet Cormac McCarthyn kirjaan. Toki kyse on tulkintaeroista, mutta olin esimerkiksi kuvitellut Guy Pearcen hahmon aika erilaiseksi kirjan perusteella. Muitakin eroavaisuuksia löytyy: romaanissa pojan ajatuksille annetaan enemmän tilaa ja elämän raadollisuutta tuhon jälkeisessä maailmassa kuvataan tarkemmin. Nämä asiat häiritsevät kuitenkin vain kirjan lukeneita – josko heitäkään. Tässä saattaa elokuvakriitikko vain kärsiä ammattitaudistaan: turhasta nillittämisestä.

Kirjaa tuntemattomille Tien heikoimmaksi lenkiksi muodostunee sen turhan vahva episodimaisuus. Piirre kuitenkin leimasi jo romaania, joten heristellään sormea varovasti McCarthyn suuntaan. Tie onkin täysin tietoisesti eräänlainen kokoelma vaellusmatkan keskeyttäviä välikohtauksia, onnellisia ja onnettomia. Tämä piirre on kuitenkin hiuksenhieno vajavaisuus elokuvassa, joka tavoittaa hienosti McCarthyn kirjan tunnelman ja sanoman.

The Roadin musiikin ovat tehneet parivaljakko Nick Cave ja Warren Ellis. Samat miehet vastasivat myös ohjaaja John Hillcoatin edellisen elokuvan (The Proposition) äänimaailmasta. Synkeyttä ja ylevyyttä onnistuneesti risteyttävät sävellykset istuvat elokuvan tunnelmaan täydellisesti, vaikka Cave ja Ellis itselleen melko tuttuja elementtejä pyörittelevätkin. Soundtrack ilmestyy Suomessa kauppoihin tammikuun alussa, mutta Spotifyssa sitä pääsee jo kuuntelemaan.