Elokuva-arvostelu: Twilight – Houkutus

30.12.2008 10:36 | Henri Lassander

Alkuperäisnimi: Twilight
Ohjaaja: Catherine Hardwicke
Käsikirjoittaja: Melissa Rosenberg, Stephenie Meyer (romaani)
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Billy Burke, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser
Kesto: 124 minuuttia
Ikäraja: K13
Elokuvan kotisivu: www.twilightthemovie.com

kaista

Ensin hyvät uutiset: Stephenie Meyerin kirjan lukeneille ja siihen haksahtaneille Twilight – Houkutus on tosi ihana elokuva. Se näyttää valkokankaalla kirjan olennaisimmat tapahtumat, antaa söpöille päähenkilöille kauniit kasvot ja fiilistelee Washingtonin sumuisissa maisemissa, vieläpä kirjailijan lempimusiikin tahtiin. Sitten huonot uutiset: jos ei ole lukenut kirjaa tai ei pitänyt siitä, elokuva ei anna yhtään mitään, vaan kierrättää 90-luvulla syntyneen synkistelijävampyyrin kaikki kliseet.

Catherine Hardwicken ohjaama Twilight – Houkutuksen keskiössä on Bella (Kristen Stewart), lukiolaistyttö joka muuttaa isänsä luokse syrjäiseen Forksin kaupunkiin. Uudessa koulussa hän tapaa Cullenien omituisen perheen ihanan Edwardin (Robert Pattinson), ja kaksikko rakastuu palavasti. Cullenit ovat ns. vegevampyyreja, eli he eivät vahingoita ihmisiä vaan juovat verensä eläimistä. Soppaa sekoittaa nomadi-vampyyri James (Cam Gigandet), jonka moraalitaju edustaa vanhaa, sadistista koulukuntaa. Suurin este pariskunnan välillä on kuitenkin heidän kaksi erilaista maailmaansa, joiden välille on vaikea rakentaa siltaa, niin yhteiskuntakelpoisia kuin Cullenit yrittävätkin olla.

Julmat, inhottavat vampyyrit ovat kokeneet melkoisen stailauksen viimeisen 20 vuoden aikana. Bram Stokerin Draculassa (Francis Ford Coppola, 1992) piikkihammas alkoi tuntea rakkautta. Veren Vangeissa (Anne Ricen romaaniin pohjautuen, 1994) ihmisistä juominen alkoi kolottaa omatuntoa. 1997 alkanut huippusuosittu, satiirinen Buffy – vampyyrintappaja toi kalpeat kaverit lukiomaailmaan ja 2003 Varjojen valtakunta teki vampyyreista itsetietoisia ja tyylikkäitä (tai no, makuasia) gootteja – ja tässä oli vain osa jäävuoren huipusta. Nyt on koittanut muodonmuutoksen viimeinen vaihe: ristit ja ruumisarkut on hävitetty, auringonvalo ei ole enää vakavaa eikä kulmahampaita zoomata naurettavuuksiin. Jäljellä on söpöt, tyylikäkkäät ja edelleen niin-ihanan-synkät hip-vampyyrit, jotka olisivat ilo silmälle, ellei ohjaaja Hardwicken jatkuva slow motion tekisi heistä koomisia Dressmanin malleja.

Meyerin kirjasarjan hämmentävä menestys perustunee siihen ammottavaan aukkoon, jonka Harry Potter -sarjan päättyminen on jättänyt, sekä toisaalta vampyyrien jatkuvaan suosioon (aukko siinäkin). Elokuva viimeistään tuo murkkuikäisille tytöille piilopaikan tämän maailman harmaudesta. Edward on juuri sellainen ihku, josta kelpaa haaveilla: vaarallinen, sankarillinen, vahva – ja juuri sopivan epävarma tunnepuolella, jotta tyttö voi ottaa ohjat. Bella puolestaan on harmaa varpunen, joka ei ole vahva esikuva vaan muotti, jonka paikalle itsensä voi sijoittaa.

Nätit naamat, kiva musiikki ja keskinkertaiset maisemat eivät kuitenkaan riitä tekemään kaksituntisesta elokuvasta viihdyttävää, jos kerrottavaa on vain tunnin verran. Juoni on kömpelö ja hidas. Toivottoman paljon aikaa käytetään itsestäänselvien asioiden selittämiseen ja lopulta vaivalla rakennetut mystiset hahmot rikotaan tahattomalla komiikalla. Cullenien perhepäivällinen ja baseball-leikki kuuluvat ehdottomasti leikkaamon lattialle, jos tämän parempaan ei pystytä.

Eli: 90-luvun vampyyritarinoiden ystävät tai muuten vaan uteliaat, älkää vaivautuko. Tämä elokuva on tarkoitettu kirjan lukeneille, jotka tietävät jo tarinan ja haluavat fiilistellä sitä teatterissa.

PlusMiinusNolla
– Ei tuo aiheeseen mitään uutta
– Suunnattu kapealle kohderyhmälle
+ Nuorten näyttelytyö on mukiinmenevää

Muropaketin uusimmat