Elokuva-arvostelu: Valhalla Rising

30.04.2010 07:14 | Olli Sulopuisto

Valhalla RisingAlkuperäisnimi: Valhalla Rising
Ohjaaja: Nicolas Winding Refn
Käsikirjoittajat: Roy Jacobsen, Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Maarten Stevenson
Pituus: 88 minuuttia
Ikäraja: K15
Kotisivu: www.valhallarising.dk

3/5

Mads Mikkelsen tappaa. Siinä tiivistettynä Nicolas Winding Refnin ohjaama Valhalla Rising: puolitoista tuntia unensekaista houretta, josta aina välillä revetään äärimmäisen väkivaltaisiin kohtauksiin. Pää irti. Sisäelimet kaavitaan. Elokuvan äänistä vastaavat Cameron Mercer ja Douglas MacDougall pitävät huolen siitä, että valkokankaalla tapahtuva lyöminen ja tappaminen tuntuu vatsanpohjassa – nyt puhutaan American History X:n katukiveyskohtauksen tyylisestä kuvottavuudesta.

Elokuvan ensimmäiset CinemaScope-kuvat ovat karun tyyliteltyjä otoksia vuoristomaisemasta, jossa Mikkelsenin esittämää Yksisilmää pidetään häkissä. Aikaa ja paikkaa ei ole määritelty sen tarkemmin kuin että kristinusko on valtaamassa sijaa pakanoilta, eli jonkinsortin viikinkimenoa siis. Yksisilmä on mykkä tappokone, jolla isännät tahkoavat rahaa. Hän uneksii (tai muistelee, tai saa näkyjä) punaisesta.

Tapahtumia on turha referoida sen kummemmin, koska Valhalla Rising ei ole tippaakaan juonivetoinen. Se on patarumpuineen ja post-rock-räyhäyksineen melkeinpä meditatiivinen elokuva, joskaan minulla ei ole aavistustakaan, mitä siinä mietiskellään. Ehkä synnin taakkaa. Ehkä kohtaloa. Ehkä menneisyyttä, jota ei enää ole.

Valhalla Rising

Elokuvasta on erityisen hankala muodostaa selkeää mielipidettä siksi, että olen viimeisen viikon ajan aaltoillut kurkkukivun, kuumeen ja katkonaisen unen takia valveen ja kuvitelman rajamailla. Niinpä kun muistelen Valhalla Risingia, tuntuu täysin luontevalta, että Yksisilmä ei pukahda koko aikana mitään ja ehkä näkee tulevaisuuteen ja että komea Mikkelsen on maskeerattu puistattavan arpiseksi. Niinhän se menee, että toden ja ei-toden väliä on hankala hahmottaa, kun ihmiset tuntuvat liukenevan toisikseen ja kello on aina päinvastoin kuin luulisi.

Joten: onko Valhalla Rising hyvä elokuva? Tai: kannattaako se katsoa? Kaksi kysymystä, joihin on mahdotonta vastata yksiselitteisesti. Ainakin se on kiehtova kaikessa yksinkertaisuudessaan ja epäselvyydessään. Ehkä elokuva on liiankin riisuttu ja turhankin vertauskuvallinen, mutta tuntuu siltä, että Refniä ei ole nyt kiinnostanut tehdä tällainen vähän hankalampi pläjäys. Itse pidän enemmän Bronsonista, mutta ei viikinkiunikaan täysin vastenmielinen ollut. Varsin unenoloinen vain.

PlusMiinusNolla
+ ällöttävä äänisuunnittelu ja post-rockahtava soundtrack
+ voimakkaan tyylitelty kuvaus
– päämäärättömyys / umpikujaisuus