Elokuva-arvostelu: When You’re Strange

29.06.2010 18:52 Muropaketin toimitus

Alkuperäisnimi: When You’re Strange
Ohjaaja: Tom DiCillo
Käsikirjoittaja: Tom DiCillo
Pääosissa: The Doors -yhtye, kertojaäänenä Johnny Depp
Elokuvan pituus: 85 minuuttia
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu:www.whenyourestangemovie.com

Kaista

”When you’re strange / Faces come out of the rain / When you’re strange / No one remembers your name …”, lauloi Jim Morrison The Doorsin syksyllä 1967 ilmestyneellä Strange Days -albumilla. 43 vuotta myöhemmin samasta kappaleesta on poimittu nimi Tom DiCillon ohjaamalle dokumenttielokuvalle, joka saa perjantaina ensi-iltansa Helsingissä ja Tampereella.

Vaikka The Doorsista on julkaistu vuosien varrella useita keikkataltiointeja ja muuta videomateriaalia, vertaa Tom DiCillon dokumenttia kuitenkin ensimmäisenä Oliver Stonen vuonna 1991 ilmestyneeseen fiktioelokuvaan. Kosketinsoittaja Ray Manzarek tuomitsi Stonen tuotoksen tuoreeltaan, ja rumpali John Densmorekin totesi kirjassaan Riders on the Storm sen pohjautuvan ”Jim Morrison -myyttiin, ei todelliseen henkilöön”. DiCillon dokumenttiin muusikot ovat olleet tyytyväisiä. Dokumentin valmistumista tiiviisti seurannut Manzarek on jopa todennut When You’re Strangen olevan ”anti-Oliver Stone -elokuva, The Doorsin todellinen tarina”.

Vuosiin 1965-1971 sijoittuva When You’re Strange kertoo The Doorsin kunnian päivistä sekä niistä synkemmistä ajoista, joiden myötä maailman ensimmäinen goottibändi otti ja hajosi. Vajaa puolitoista tuntia kestävän dokumentin tahti on kiivas ja siksi tapahtumiin ei juurikaan syvennytä. Tämä harmittaa tosifaneja, mutta tarjolla on niin herkullista kuvamateriaalia, ettei analyyttisyyden puute jää pahasti kaivelemaan. Keikkataltioinnit ovat vain osa When You’re Strangen annista. Niiden ohella ajan- ja The Doors -kuvaa rakennetaan lukuisilla haastattelunauhoilla, valokuvilla ja jopa Jim Morrisonin kadonneeksi oletetun opiskelijaelokuvan kohtauksilla. Tuloksena on hieno ja hivenen haikea kokonaisuus, eräänlainen rakkauskirje yhtyeelle, joka oli monin tavoin aikaansa edellä.

Vaikka When You’re Strangesta voi aistia Tom DiCillon ihailun The Doorsia kohtaan, ei elokuva peittele yhtyeen tarinan synkempiäkään puolia. DiCillon mukaan Jim Morrison ei ollut sellainen holtiton kusipää kuin Oliver Stonen elokuvassa annettiin ymmärtää, mutta ei mikään kuoropoikakaan. Liskokuninkaasta maalataan kuvaa lahjakkaana taiteilijana, joka oli kuitenkin turhan perso alkoholille ja huumausaineille. Ne toivat esiin ilkeän alter egon, Jimbon, jota muut bändin jäsenet pelkäsivät ja olivat kykenemättömiä hallitsemaan.

Yhtäkään nykypäivän rokkaria, kriitikkoa tai toimittajaa ei ole kameran eteen passitettu kertomaan The Doorsin merkitystä nykymusiikille tai rockkulttuurille. Hyvä niin, sillä nyt elokuvan tunnelma pysyy intiimimpänä ja eheämpänä. When You’re Strange on kuin 85 minuutin aikamatka hetkiin, jollaisia ei enää koskaan tulla näkemään. DiCillo linkittää vaivatta The Doorsin tarinan käänteet USA:n historian tapahtumiin ja tuo ne näin osaksi laajempaa kokonaisuutta. Yhtyeen jäsenet eivät Jim Morrisonia lukuunottamatta pääse itse juurikaan ääneen. Heidän persoonansa nousevatkin esille kertojaäänen kommenttien ohella lähinnä arkistomateriaalien yksityiskohtien kautta: soittona, ilmeinä ja eleinä.

When You’re Strangen kertojaäänenä kuullaan Johnny Deppiä, joka on aiemmin toiminut vastaavassa tehtävässä Hunter S. Thompsonista kertovassa Gonzo-dokumentissa. Alun perin äänessä oli ohjaaja DiCillo itse, mutta hänen monotoninen mutinansa sai osakseen niin kovaa kritiikkiä Sundancen elokuvafestivaaleilla vuonna 2009, että Depp palkattiin lukemaan repliikit uusiksi. Valinta oli hyvä, joskin paikoin Depp intoutuu dramatisoimaan tapahtumia liikaakin, kuten esimerkiksi Miamin Dinner Key Auditoriumin keikan kohdalla.

When You’re Strange alkaa kohtauksella, jossa Jim Morrison harhailee autiomaassa batiikkivärjätyssä paidassaan. Käsittämättömän hyvälaatuinen kuva huijaa olettamaan kyseessä olevan nykyajassa näytelty kohtaus, mutta tosiasiassa se on lainattu vuonna 1969 kuvatusta lyhytelokuvasta HWY: An American Pastoral. Sen verran Tom DiCillo on Paul Ferraran teokseen kajonnut, että Morrison kuuntelee autoa ajaessaan uutisia omasta kuolemastaan. Onko tämä leikittelyä niiden teorioiden kanssa, joiden mukaan Morrison lavasti oman kuolemansa vai osoitus siitä, että Liskokuningas elää ikuisesti kuolemansa jälkeenkin, sitä en osaa sanoa.

PlusMiinusNolla

+ Hyvä tietopaketti The Doorsista niille, joille yhtye ei ole vielä tuttu
+ Upeaa kuvamateriaalia yhtyeestä ja Jim Morrisonista kiinnostuneille
– Hyvin vähän uutta tietoa yhtyeen jo tunteville
– Pamela Coursoniin viitataan dokumentissa vain ohimennen, mikä tuntuu hieman omituiselta

 

Teksti: Tatu Junni