Elokuva-arvostelu: Ystävät hämärän jälkeen

28.11.2008 08:07 | Olli Sulopuisto

Ystävät hämärän jälkeenAlkuperäisnimi: Låt den rätte komma in
Ohjaaja: Tomas Alfredson
Pääosissa: Kåre Hedebrant, Lina Leandersson, Per Ragnar, Henrik Dahl
Kesto: 117 minuuttia
Ikäraja: K15
Käsikirjoittaja: John Ajvide Lindqvist
Elokuvan kotisivu: www.lettherightoneinmovie.com

44/5

Paperilla Ystävät hämärän jälkeen vaikuttaa sekasotkulta. Ruotsalainen vampyyrielokuva, joka on sekä kauhua että kasvudraama – ei hyvältä näytä. Mutta niin vain on, että välillä kannattaa jättää ennakkoluulot lämpiöön ja istua rauhassa elokuvateatterin penkkiin nauttimaan hienosta elämyksestä.

Jokainen suomalaiskatsoja tunnistaa Hollywood-rainoissa näytetyt talvet feikatuiksi kokemuksiksi. Samalla tavalla tajuaa heti, että tässä elokuvassa on ymmärretty jotain tärkeää pohjoismaisesta talvesta betonilähiössä.

Sellaisessa asuu Oskar (Kåre Hedebrant), alakoulun kiusatuin kakara. Kotona hän kuvittelee pieksävänsä kiusaajat – ”kilju kuin sika”, hän toistelee. Arki on jotain aivan muuta. Vaan sitten naapuriin muuttaa outo Eli-tyttö (Lina Leandersson) ja melkein yhtä outo mies (Per Ragnar).

Jos nyt huomaatte nyrpistävänne nenäänne ajatukselle ruotsalaisesta vampyyrielokuvasta, miettikää tätä: olitteko ikinä pienenä varma siitä, että luokan uusi poika tai tyttö oli jotenkin vinksahtanut? Olkoonkin, että Eli on kuolematon olento (”En ole tyttö”, hän sanoo Oskarille), joka tarvitsee verta pysyäkseen hengissä – hän on samalla myös osuva vertauskuva tuntemattomalle. Puhumattakaan siitä, miten traagisen yksinäinen hahmo vampyyri voi olla, ikuisesti pakotettu poistumaan toisten viereltä aamun koittaessa.

Miten mahtava keksintö on sijoittaa vampyyritarina paikoista arkisimpaan, tukholmalaiseen betonilähiöön 1980-luvulla. Liekö banaalimpaa paikkaa olemassakaan? Voisiko pohjoista yksinäisyyttä korostaa mitenkään paremmin kuin keskitalven kylmällä valolla, joka tuntuu melkein epätodelliselta jo päivällä, vampyyreiden yöstä puhumattakaan?

Ystävät hämärän jälkeen

Eikä siinä vielä mitään, että tarina toimii sekä juonen tasolla että vertauskuvallisesti. Käsikirjoituksen on tehnyt kirjailija John Ajvide Lindqvist itse ja se on hämmästyttävän onnistunut. Se on elokuvallinen eikä kärsi pakotetusta uskollisuudesta alkuteokselle tai juonta kannattelevasta puheripulista.

Ohjaaja Tomas Alfredson kertoo tuon tarinan elokuvassa, joka on lähes virheetön. Ensinnäkin pääosiin kiinnitetyt lapsinäyttelijät onnistuvat aivan mainiosti. Toisekseen kauhuelementit eivät ole itsetarkoituksellisen raflaavia. Kolmannekseen elokuva on ohjattu itsevarmasti.

Esimerkki: alikulkusillan alla kyhjöttävä Eli kiinnittää ohitse kulkevan spurgun huomion. Katsoja tietää välittömästi, miten kohtaus tulee päättymään, mutta kamera tarkkailee tapahtumia kaukaa, liikkumattomana. Musiikki ei kommentoi tapahtumia, leikkauksia ei ole. Jokainen sekunti kiristää jännitystä, eikä elokuvantekijän tarvitse temppuilla. Kaikki elementit toimivat yhdessä kuin luonnostaan.

Iho nousee kananlihalle vieläkin, kun muistelen tuota yksinkertaisesti rakennettua kohtausta. Samanlaisia pieniä ihmeitä on täynnä koko elokuva. Ystävät hämärän jälkeen on hieno teos.

PlusMiinusNolla
+ nuoret näyttelijät ovat herkkiä ja aidon tuntuisia
+ vertauskuvallisuus ja kylmä todellisuus lyövät kättä mahtavalla tavalla
+ kirja on kääntynyt loistavaksi elokuvaksi


Aiheesta lisää:

John Ajvide Lindqvist kertoo, kuinka taikurista kuoriutui Herra Kauhu