Arvostelussa 007 No Time to Die – Daniel Craigin viimeinen Bond-elokuva on turhankin tuhti loppu 15 vuoden tarinalle

Yksi aikakausi päättyy, kun Daniel Craigin esittämä James Bond saapuu viimeisen kerran valkokankaalle. 007: No Time to Die ensi-iltaa saatiin odottaa koronalykkäysten takia 1,5 ylimääräistä vuotta.

Ensi-ilta: 30.9.2021
Alkuperäisnimi: No Time to Die
Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Käsikirjoitus: Neal Purvis, Robert Wade, Cary Joji Fukunaga & Phoebe Waller-Bridge
Pääosissa: Daniel Craig, Rami Malek, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Naomie Haris, Ana de Armas, Ralph Fiennes, Ben Whishaw & Jeffrey Wright
Pituus: 163 min
Ikäraja: K16

Tuoreimman James Bondin 15 vuotta kestänyt taival saatetaan päätökseen, kun Daniel Craigin esittämä nimikkosankari saa vielä viimeisen elokuvansa ennen seuraavan 007:n valintaa. No Time to Die toimiikin Craigin Bondin joutsenlauluna huippusuositussa leffasarjassa sekä samalla finaalina vuonna 2006 Casino Royalessa käynnistyneelle laajemmalle tarinakuviolle. Vaikka elokuvan voi hyvin katsoa näkemättä aiempia osia, sen monet temaattiset ja juonelliset säikeet ovat perua viidentoista vuoden takaisesta.

Martin Campbellin ohjaama Casino Royale muuttikin monella tapaa ikonisen James Bondin olemuksen vaihtamalla jo campiksi ajautuneet kuviot rujoon realismiin. Taustalla oli eittämättä vuonna 2002 julkaistun Bourne Identityn menestys, joka todisti tekevänsä aikalais-Bondia paremmin kuin silloinen Bond itse. Myös Craigin hulttiomaisempi sovitus legendasta poikkesi laajalti totutusta.

Elokuva elokuvalta tuorein Bond on kuitenkin siirtynyt maanläheisyydestään takaisin juurilleen tuomalla kuvioihin mukaan entistä enemmän huumoria, hilavitkuttimia ja asteen korkealentoisemmiksi nousseita kuvioita. Tekijöiden sävyllinen takinkääntö on seurannut pitkälti yleisiä elokuvamaailman trendejä, joissa Bournen käynnistämä rujous on korvattu mielikuvituksen rajattomuudella. Tämä on näkynyt eritoten ison luokan Hollywood-tuotannoissa niin Mission: Impossiblesta, Fast & Furiousista kuin koko Marvelin tuotannosta – ja Bondin näkökulmasta erityisesti Black Widowissa – lähtien.

No Time to Die jatkaa valitsemallaan tiellä.

Lähes kolmituntiseksi agenttitrilleriksi venynyt finaali on humoristisempi, kevyempi ja päätösosansa vuoksi myös tunteellisempi kuin ennen Daniel Craigia julkaistut Bond-elokuvat. Jälkimmäisestä saa jälleen kiittää Casino Royalessa alkanutta poikkeuksellisuutta, jonka vuoksi tätä seuranneet osat ovat lähes järjestään olleet suoraa jatkumoa edeltäjilleen. No Time to Die niputtaakin alkaneita juonikuvioita nätisti yhteen elokuvan edetessä ja petaa samalla pelipöytää tyhjäksi seuraavaa 007:ää varten. Yksi kiinnostava kysymys nouseekin väistämättä elokuvaa katsellessa mieleen; erityisesti Bond-elokuvahistoriaa ja vaihtuvia pääosaesittäjiä silmällä pitäen, miten tästä aiotaan jatkaa eteenpäin tänä valtavien elokuvauniversumeiden ja jatkumoiden aikakaudella?

Vaan vaikka kysymys on mielenkiintoinen, se ei oikeastaan lopulta koske No Time to Dieta.

Tuoreimman elokuvan käsikirjoituksesta ovat vastanneet Neal Purvis, Robert Wade, Cary Joji Fukunaga ja Phoebe Waller-Bridge, jotka käynnistävät tapahtumat suunnilleen edellisen Spectren jäljiltä. James Bond (Craig) on eläköitynyt 00-hommistaan ja siirtynyt uuden rakkaansa Madeleinen (Léa Seydoux) kanssa viettämään huoletonta parisuhde-elämää. Valitettavasti rauhalliset vanhuusvuodet eivät lukeudu monenkaan salaisen agentin eläkesuunnitelmiin, joten kun uusi vaarallinen vihollinen nousee uhkaamaan maailmanjärjestystä, houkutellaan myös Bond takaisin aktiiviseen palveluun.

Uusi uhka ei ole kuitenkaan elokuvan ainoa kerrottava tarina, sillä juuri päätösosan leimansa vuoksi No Time to Die joutuu keskittymään myös moneen muuhun asiaan. Spectrestä tuttu samanniminen pahisorganisaatio sekä Christoph Waltzin esittämä edellinen konna Blofeld ovat yhä mukana kuvioissa, minkä lisäksi Bondin epäonninen – lue: suorastaan tappava – suhde naispuolisiin rakastettuihinsa on oleellinen osa itse hahmon ytimen määrittelyä. Silti elokuvassa joudutaan jo luonnollisesti petaamaan seuraavaa potentiaalista 007:ää sekä tietenkin pohjustamaan Rami Malekin tulkitsema uusi konna, Lyutsifer Safin.

Kerrottavaa siis riittää.

Kaiken pakkaaminen vajaaseen kolmeen tuntiin ei ole kuitenkaan ihme, vaan se kunnia siunaantuu sille, kuinka hyvin kaikki itse asiassa pysyy ylipäätään kasassa. Monenkirjavista juonikuvioistaan huolimatta No Time to Dieta ei voi juuri moittia pitkäveteiseksi, vaan rytmitys on yllättävän toimiva. Tätä edesauttaa varsin pitkälle säilyvä mysteeri, jota selvitellessä matkataan tuttuun tapaan ympäri maailmaa kauniista lokaatioista toiseen. Ja osassa niistä taistellaan niin ikään varsin näyttävissä merkeissä. Toimintapitoisuus on kuitenkin edeltäviä Bondeja vähäisempi keskittyen enemmän siihen perinteisempään agenttipuuhasteluun sekä päähenkilön sisäiseen hahmonkehitykseen.

Silti No Time to Diesta olisi luultavasti voinut leikata useammankin minuutin edestä materiaalia juonen tai hahmojen siitä juuri kärsimättä.

Uudet tuttavuudet eivät myöskään saa juuri ruutuaikaa, sillä elokuva keskittyy nimenomaan aiemman painolastin purkamiseen. Siten niin Billy Magnussen kuin Lashana Lynch jäävät eri osastojen agentteina hieman tyhjänpanteiksi, ja etenkin jälkimmäinen tuntuu olevan elokuvassa vain pehmentääkseen (valkoisen mies)yleisön patoumia 007:n mahdollista tulevaisuutta kohtaan. Lynch itsessään toki tekee hyvän roolisuorituksen, mutta hahmolle ei vaan ole oikeastaan kirjoitettu mitään järkevää tekemistä.

Suurempi menetys on kuitenkin Malekin alikäyttö Safinina, joka jää etenkin hahmona turhan pikaiseksi tuttavuudeksi. Toisaalta Safin ei kyllä nouse konnanakaan mitenkään mieleenpainuvaksi, vaan tippuu uusimmista Bondeista niiden heikompien joukkoon. Hahmo tuntuu myös kirjoitetun eri etnisyydelle kuin Malek tai edes tämän esittämän hahmon kansallisuus edustaa, mikä tuntuu vain huonolta suunnitteluratkaisulta. Mutta vaikka hahmo itsessään ei juuri elokuvassa näyttäydy, hänen varastaman teknologian tuoma uhka leijuu alati ilmassa läpi elokuvan. Jopa siinä määrin, että sen pelottavaa päällekkäisyyttä nykyisessä koronatilanteessa on vaikea olla huomaamatta.

Elokuvasarjalleen uskollisesti No Time to Diessa riittää kuitenkin tapitettavaa, joita tarkastellaan Linus Sandgrenin kauniiden sommitelmien lävitse. Visuaalista ilmettä hyödynnetään hyvin myös toimintakohtauksissa, jotka eivät välttämättä ole järin kekseliäitä, mutta ne näyttävät sentään upeilta. Etenkin takaa-ajokohtauksissa on hyvää vauhdintuntua, ja Ana de Armasin esittämä Paloma olisi voinut potkia ruudulla enemmänkin.

No Time to Die jää silti aavistuksen liian tuhdiksi päätökseksi, jonka pituus juontaa Craig-ajan Bondille epätyypillisestä jatkuvuudesta. Toisaalta se on myös yksi tuoreimpien Bond-elokuvien vahvuuksista, eikä elokuvaa katsoessa ehdi sen kestosta huolimatta tylsistyä. Daniel Craigin esittämän Bondin jäähyväislauluna se toimii niin ikään upeasti, mutta mitään liian yllätyksellistä tai mieleenpainuvaa No Time to Die ei kuitenkaan pysty tarjoamaan.

007: NO TIME TO DIE

”No Time to Die on pätevä lopetus Daniel Craigin James Bond -kaudelle, mutta ei järin mieleenpainuva elokuva”.