Arvostelu: Aquaman on viime vuosien DC-elokuvista hulluin ja viihdyttävin – Jason Momoa on elämänsä roolissa
Aquamanin oma elokuva vie huikean camp-henkiselle tripille vedenalaiseen maailmaan Jason Momoan karisman saattelemana. Kauhuohjaaja James Wanin käsissä DC-elokuville tyypillinen synkkyys ja vakavuus on saanut väistyä.
Ensi-ilta: 21.12.2018 / Alkuperäisnimi: Aquaman / Ohjaus: James Wan / Käsikirjoitus: David Leslie Johnson-McGoldrick, Will Beall / Pääosissa: Näyttelijät: Jason Momoa, Amber Heard, Willem Dafoe, Patrick Wilson, Dolph Lundgren, Nicole Kidman / Pituus: 144 minuuttia / Ikäraja: 12
DC Universen synkkien ja vakavien elokuvien jälkeen julkaistava Aquamanin oma elokuva on suorastaan hämmentävä tuttavuus. Se on isolla budjetilla tehty fantasiaseikkailu, valtavan suuri, mutta silti camp-henkinen häröily vedenalaisessa maailmassa ja kaukana vakavahenkisestä synkistelystä – vaikka äitiä kaipaillaan tälläkin kertaa.
Conjuring-kauhuelokuvista tutun James Wanin käsissä Aquamanista syntyy viime vuosien DC-elokuvista viihdyttävin. Se on kuin värikäs ja vauhdikas trippi, jota Jason Momoa pääroolissaan johtaa rocktähden elkein.
Aquamanissa yhdistyvät hahmon syntytarina ja kasvutarina. Arthur Curry (Momoa) on Temuera Morrisonin esittämän, yksinäisen majakanvartijan ja Atlantiksen kuningattaren, Atlannan (Nicole Kidman) poika. Hän kasvaa kuivalla maalla, mutta on omassa elementissään myös vedessä, mihin häntä kouluttaa Atlantiksen kuninkaan neuvonantaja Vulko (Willem Dafoe).
Aikuisena Arthur huvittelee leikkimällä sankaria ja pelastamalla pulaan joutuneita ihmisiä, kunnes Amber Heardin esittämä Mera saapuu noutamaan häntä takaisin aaltojenalaiseen kuningaskuntaan. Sitä johtaa kuninkaan ominaisuudessa Arthurin velipuoli Orm (Patrick Wilson), joka kuitenkin unelmoi sodan julistuksesta kuivan maan ihmisille. Meran mielestä Arthurin pitää ottaa hänelle kuuluva paikkansa Atlantiksen kuninkaana.
Koko ikänsä toisaalla eläneelle huithapelille moinen vastuu kuitenkin tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Tästä alkaa Arthurin kasvutarina legendaarisen kaimansa saappaisiin.
Mikä erityisesti erottaa Aquamanin muista viime aikojen supersankarielokuvista on se, että elokuvassa kirjaimellisesti sukelletaan uuteen elementtiin. Vastaavaa on elokuvissa meridokumentteja ja animaatioita lukuunottamatta nähty vielä aika vähän. Vettä on, ja paljon, mutta elementin hallinta onnistuu CGI-osastolta yli odotusten.
Vedessä huojuvat hiukset, kuplat ja liikkeet – ja jopa puhe – näyttävät kaikki uskottavilta. Atlantiksen maailma on yksityiskohtaisen tarkka ja sateenkaarisiltoineen sinne pääsy muistuttaakin hieman Marvelin Asgardia. Välillä vedenalainen maailma näyttää liian siloitellulta, liian animaatiolta, mutta kun kuvaan astuvat aseistetut hait ja jättiläismerihevosilla ratsastavat sotilaat, rumpuja soittava mustekala sekä Gremlinseiltä näyttävät merihirviöt, ei “liiallisella animaatiolla” ole enää mitään merkitystä.
Tämä on täyttä campia, mielikuvituksellinen hulluuden ylistys, jonka camp-henkisyys korostuu kohtauksessa, missä Mera ja Arthur matkaavat Saharaan. Kohtauksen musiikkivalinta saa nimittäin höristämään korviaan hetken aikaa – mitä ihmettä oikein kuulenkaan? Onko tämä itseironian huippu vai yksinkertaisesti totaalinen rimanalitus?
Rocktähtimäisellä asenteella saapasteleva Momoa on kuin luotu rooliinsa Aquamanina. Hän kääntää rennolla karismallaan edukseen tarinallisesti kankeammatkin kohtaukset. Aquamanin elämän kahtena keskeisenä naisena nähtävät Heard ja Kidman sopivat näyttäviin rooleihinsa Momoan tapaan. Kumpikaan näistä naisista ei myöskään halvaannu paikoilleen kun toimintaa tarvitaan.
Muista Atlantiksen hahmoista, kuten Dolph Lundgrenin esittämästä kuningas Nereuksesta tai Dafoen Vulkosta, ei sitten voikaan sanoa samaa. Esimerkiksi Wilsonin esittämä velipuoli Orm on kaikessa laimeudessaan täysin mitäänsanomaton, sillä hahmoa tulee väkisinkin verrattua toiseen vastaavaan velipuolen rooliin, Thor-elokuvien Lokiin, jota ansiokkaasti on esittänyt Tom Hiddleston. Samaa shakespearemaisuutta ei Aquamaniin onnistuta kahden erilaisen veljeksen välille luomaan. Tosin Ormin syyt (siis ne muut kuin vallanhimo) sotaan ihmisiä vastaan ovat nykymaailmassa tietyllä tapaa ymmärrettävät: hän kuitenkin elää ihmisten saastuttamassa ja roskaamassa meressä.
Aquaman kompastelee hieman liialliseen pituuteensa. Näyttävää todellisuuspakoa ja vauhdikasta camp-viihdettä talven pimeyteen kaipaaville luvassa on nimittäin lähes kaksi ja puoli tuntia herkuttelua. Tosikot älkööt vaivautuko.
AQUAMAN
”Camp-henkinen Aquaman tarjoaa näyttävää vedenalaisviihdettä ja todellisuuspakoa niille katsojille, joiden pipo ei ole liian kireällä.”
