Arvostelu Tim Burton herkuttelee Beetlejuicen jatko-osassa nostalgialla enimmäkseen onnistuneesti
Tim Burton palaa 36 vuoden takaisen kulttielokuvansa maailmaan vahvasti nostalgiaan nojaavalla jatko-osalla. Mainio Michael Keaton häröilee jälleen tutussa roolissaan Beetlejuice-demonina.
Ensi-ilta: 6.9.2024
Alkuperäisnimi: Beetlejuice Beetlejuice
Ohjaus: Tim Burton
Käsikirjoitus: Alfred Gough & Miles Millar, Seth Grahame-Smithin tarinan pohjalta
Pääosissa: Michael Keaton, Winona Ryder, Jenna Ortega, Catherine O’Hara & Justin Theroux
Pituus: 105 minuuttia
Ikäraja: K12
Urallaan aivan alussa ollut Tim Burton ohjasi vuonna 1988 kulttistatukseen nousseen kauhukomedian Beetlejuice, joka noteerattiin Oscareita myöten (pysti tuli maskeerauksesta). Alkuperäisen elokuvan nimiroolissa ilkikurisena demonina hassutteli Michael Keaton, joka ryhtyi auttamaan kolarissa kuollutta pariskuntaa (Geena Davis ja Alec Baldwin), joiden kodin uudet asukkaat (Catherine O’Hara, Jeffrey Jones ja Winona Ryder) olivat vallanneet.
Beetlejuice-demonin taka-ajatuksena oli kuitenkin mennä naimisiin perheen tyttären kanssa ja päästä sen avulla aiheuttamaan kaaosta ihmisten maailmassa.
Beetlejuice Beetlejuice on nostalginen paluu tuon elokuvan maailmaan ja ajan kulumisen muuttamiin hahmoihin. Burton palaa jatko-osan ohjaajaksi 36 vuoden jälkeen ja myös Keaton jatkaa nimiroolissa. Tutut elementit ovat kasassa elokuvan käynnistävää, Danny Elfmanin heti tunnistettavaa musiikkia myöten.
Vuosikymmenten kuluminen alkuperäisen elokuvan ja jatko-osan välillä ei oikeastaan näy muuten kuin näyttelijöiden naamasta. Muuten Beetlejuice Beetlejuice on kaikessa teknisessä kotikutoisuudessaan täynnä tuttua, herttaisen häröilevää Burton-estetiikkaa.
Angstinen teini ja tämän angstisempi äiti
Alkuperäisen Beetlejuicen angstinen teini Lydia Deetz (Winona Ryder) on kasvanut keski-ikäiseksi, räväkän persoonansa hukanneeksi naiseksi, joka edelleen pukeutuu mustaan ja leikkaa hiuksensa samaan tapaan kuin teininä. Yhdessä Justin Therouxin lipevän managerin kanssa hän hankkii elantoaan yhteyksillä henkimaailmaan.
Kun taiteilijaäiti Delia (Catherine O’Hara, täydessä Schitt’s Creek -moodissa) kertoo isän yllättäen kuolleen, Deetzit päättävät palata Winter Riverin kartanoon saattamaan isän viimeiselle matkalleen. Lapsipornosta tuomittua Jeffrey Jonesia elokuvassa ei nähdä, vaan Charles Deetzin kohtalo on toteutettu elokuvaan muilla, kekseliäillä ja hyvin Tim Burtonin tyylisillä tavoilla.
Vuosien varrella Lydiasta on itsestään tullut angstisen teinin äiti. Tytär Astrid (Jenna Ortega) pitää äitinsä työtä humpuukina, mutta joutuu pian katsomaan asiaa uudelta kantilta, kun alamaailman voimat pääsevät valloilleen ja kyseessä ovat ihmishenget.
Koska joku tietenkin sanoo kolme kertaa nimen “Beetlejuice”.
Keatonin ilkikurinen demoni haikailee vuosikymmenten jälkeenkin Lydian perään. Tilanteen eskaloituessa kuolleiden ja elävien maailman välillä joutuvat Deetzit odottamatta puhaltamaan yhteen hiileen Beetlejuicen kanssa.
Nostalgiaa ja kaunista käsityötä
Jatko-osa jatkaa alkuperäisen Beetlejuicen viitoittamalla kauhukomedian tiellä. Burton loi ensimmäisessä elokuvassa hurmaavan sydämellisen sekoituksen koko perheelle sopivaa huumoria ja goottikauhua. Beetlejuice 2 on samaa maata: ihmissuhteissaan maanläheisen lämmin, sarkastisessa huumorissaan sekoitus räävittömyyttä ja silkkaa höpsöyttä, ja tämä kaikki kiedottuna (lähes) koko perheelle sopivia kauhuelementtejä sisältävään fantasiaan.
Beetlejuice Beetlejuice on nostalgiapläjäys, joka kierrättää alkuperäisen elokuvan ideoita ajoittain mukavan uudella ja oivaltavalla tavalla. Tämä näkyy muun muassa parissa mainiossa laulukohtauksessa. Mukana nähdään tuttuja sivuhahmoja, tuttuja lokaatioita, tuttua visuaalista tyyliä.
Parhaimmillaan jatko-osa on kauniisti käsin tehtyä elokuvaa, jossa nähdään runsaasti Burtonin uraa määritelleitä visuaalisia elementtejä. Nykyisin usein turhan muovisen ja kliinisen tietokonegrafiikan aikakaudella on mukava nähdä välillä tällaista käsityöläisyyden kunnioitusta ja tyylien sekoituksesta syntyvää ilottelua.
Yhdeksi elokuvan kohokohdista nousee mustavalkoinen ja rakeinen, italiaksi dubattu takauma Beetlejuicen historiasta.
Beetlejuice Beetlejuicen ongelmaksi uhkaa kuitenkin kaatua se, että siinä on vähän liian paljon kaikkea.
Monet vinkeän innovatiiviset jipot meinaavat hukkua massan vyörytykseen. Mukana myös nähdään suhteellisen paljonkin valkokangasaikaa saavia sivuhahmoja, joilla ei lopulta ole paljonkaan muuta merkitystä kuin vain näyttää tyylikkäiltä.
Tämä koskee etenkin Monica Belluccin Frankensteinin morsianta kanavoivaa Deloresta sekä Willem Dafoen entistä tv-kyttää.
Yllättävää kyllä myös Keatonin hahmo tahtoo kadota kauniiseen kaaokseen.
BEETLEJUICE BEETLEJUICE
”Beetlejuicen jatko-osa on Tim Burtonin uran alkupään visuaaliselle tarinatyylille uskollinen, suurelta osin kauniisti käsityönä toteutettu ja 80-luvun elokuville kumartava kauhukomedia.”