Arvostelu Black Phone on perinteitä kunnioittava kauhuelokuva, jossa Ethan Hawke loistaa mielipuolipahiksena

12.07.2022 13:02 Aki Lehti

Joe Hillin novelliin perustuva Black Phone -elokuva malttaa rakentaa aidon oloisen maailman, jolloin sen yliluonnolliset kauhuelementit tuntuvat ahdistavilta. 


The Black PhoneEnsi-ilta: 15.07.2022
Alkuperäisnimi: Black Phone
Ohjaus: Scott Derrickson
Pääosissa: Mason Thames, Madeleine McGraw, Jeremy Davies, James Ransone ja Ethan Hawke
Käsikirjoitus: Scott Derrickson & C. Robert Cargill Joe Hillin novellin pohjalta
Pituus: 103 minuuttia
Ikäraja: K16


Joe Hillin saman nimiseen novelliin perustuvasta Black Phone -kauhuelokuvasta tulee hyvällä tavalla mieleen kirjailijan isän Stephen Kingin teokset. Ohjaaja Scott Derrickson löytää leffaan juuri oikean tunnelman yhdessä käsikirjoittaja C. Robert Cargillin kanssa, jonka kanssa hän teki yhteistyötä myös Sinister– ja Doctor Strange -elokuvissa.

Hill on isänsä tavoin parhaimmillaan mestarillisen hyvä kuvaamaan pikkukaupungin arkea ja sen asukkaiden yhteen kietoutuvia suhteita ja juonikoukeroita. Derrickson ja Cargill tuovat valkokankaalle uskottavan 1970-luvun lopun amerikkalaisen pikkukaupungin. Esimerkiksi lapsistaan piittaamattomat vanhemmat ja väkivaltaiset koulukiusaajat tuntuvat aidoilta yliluonnollisten elementtien keskellä.

Tarinan lapsia sieppaava mielipuolinen sarjamurhaaja ja vanhan lankapuhelimen kautta kommunikoivat teini-ikäiset uhrit ovat kuin suoraan urbaanilegendasta. Kaikki elokuvan kauheudet saattaisivat olla naurettavan hölmöjä, mutta Derrickson tekee Coloradossa sijaitsevan kaupungin kaikista asukkaista sivuosahahmoja myöten oikeita ihmisiä. Katsoja ostaa helposti heille tapahtuvat selittämättömät asiat.

Black Phone

Kauhuelokuvan lisäksi Black Phone on myös yliluonnollinen trilleri ja kummitusten kautta kerrottava kasvutarina. Leffan tunnelma on parhaimmillaan hyvinkin ahdistava, muttei kovin pelottava.

Leffan pääosassa loistaa Mason Thames 13-vuotiaan Finneyn roolissa. Esiteini osaa kyllä pelata baseballia, muttei laittaa vastaan koulukiusaajille. Äiti on kuollut, jonka johdosta isä (Jeremy Davies) ei tee muuta kuin juopottelee ja kurittaa lapsiaan väkivaltaisesti. Tukena Finneylla on vain oma pikkusiskonsa Gwen (Madeleine McGraw) ja uusi kovisystävä Robin (Miguel Cazarez Mora), joka yrittää opettaa kuinka kiusaajia vedetään kuonoon.

Robin ei ehdi pitkään tutustuttaa Finneyta väkivallan saloihin, sillä pikkukaupunkia jo pidemmän aikaa piinannut sadistinen, lehdistön The Grabberiksi nimeämä sarjamurhaaja sieppaa hänet. Ethan Hawke tekee mielipuolesta erilaisen psykopaatin, josta ei tahdo ottaa aluksi selvää edes hänen uhrinsa saati katsoja.

Melkein koko leffan maski kasvoillaan näyttelemän Hawken pahis paljastuu lopulta suht’ geneeriseksi pahikseksi. Asiansa osaavana näyttelijänä Hawke saa jopa naamion läpi hetkeksi sympatiat psykopaatin puolelle.

Black Phone

Lapsia mustien ilmapallojen ja taikatemppujen avulla sieppaavan The Grabberin seuraava uhri on Finney. Tässä vaiheessa leffan yliluonnolliset elementit lähtevät ylikierroksille. Aiemmin murhatut lapset ottavat Finneyyn yhteyttä äänieristetyn betonibunkkerin seinällä olevan ikivanhan puhelimen kautta. Lankapuhelin ei ole edes kiinni pistokkeessa.

Hawken häiriintyneen The Grabber -hahmon lisäksi Black Phonen puistattavinta antia ovat kuolleiden lasten kuvaukset kohtaloistaan. Ohjaaja Derrickson jättää sopivan paljon katsojan mielikuvituksen varaan, eikä tarjoa kuin pari böö-säikyttelyä.

Black Phone on kauhuelokuvan ohella kertomus periksiantamattomuudesta. Alkupuolen sopivan verkkaisen hahmokehityksen lisäksi Finneyn hahmo kasvaa ja muuttuu ihmisenä radikaalisti vankeudessa.

Leffa nostaa fiksusti tärkeään rooliin myös Gwen-siskon, jonka omat yliluonnolliset kyvyt esitellään luontevasti. Nuori Madeleine McGraw loistaa ärhäkkäna pikkutyttönä, joka näkee enneunia. Pikkutyttö kiroilee kuin merimies rukoillessaan, koska Jeesus ei näytä tarpeeksi välähdyksiä siepatusta veljestä.

Black Phone

Jopa kliseisestä alkoholisti-isästä löytyy syvyyttä. Jeremy Daviesin esittämä faija on lopulta muutakin kuin pelkkä suruunsa dokaava lastenkurittaja.

Keltaisenhaalistuneen polaroid-valokuvan sävyissä kylpevä Black Phone nojaa osittain nostalgiaan. Sen 1970-luvun menneellä maailmalla taitaa kuitenkin olla enemmän yhteistä kirjoista ja elokuvista tutun aikakauden kuin oikean vuosikymmenen kanssa. Leffan pikkukaupunki sijaitsee selvästi samassa fiktiivisessä maailmassa kuin esimerkiksi Stephen Kingin Stand by Me tai useat 1970-luvun kauhuleffaklassikot.

Black Phonen 1970-lukuvaikutteisen patinoitunut värimaailma on toimiva tunnelmanluoja. Leffa ei rakenna kaikkea menneisyydenkaipuun ja popkulttuuriviittausten varaan. Se ikään kuin esittelee ennemminkin ”ne vanhat pahat ajat”.

Hawke näyttelee hänelle harvinaisen pahishahmon upeasti, niin hyvin kuin maski melkein koko ajan kasvoilla on mahdollista. Miehen suoritus on pelkkää liioiteltua kehonkieltä ja hitaasti valtavissa kaarissa liikkuvia käsiä. Pakosta suurieleisesti näytelty tyyli toimii. Silti olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten pelottava The Grabber olisi voinut olla ilman naamioitaan.

Black Phone

Black Phone on harvinaisen onnistunut kauhuelokuva, johon kaipaisi kuitenkin muutaman rankemman kohtauksen lisää. Se ei ole kovin pelottava, mutta viipyilevä ja jatkuvasti kasvava ahdistava tunnelma ja rytmitys toimivat.

Stephen Kingin kirjoista ja niihin perustuvista elokuvista liian monen uskottava maailma tarinoineen ja hahmoineen leviää käsiin siinä vaiheessa kun yliluonnolliset elementit nousevat pääosaan.

Isästään poiketen Joe Hill osuu melkein aina napakymppiin ja vie tarinansa kunnialla loppuun asti. Black Phone siirtää Hillin moniulotteiset hahmot ja kiehtovankarmean maailman taitavasti valkokankaalle.

BLACK PHONE

”Black Phone on hyvällä tavalla mukavan vanhanaikainen kauhuelokuva, joka malttaa tehdä yliluonnollisia elementtejä sisältävästä maailmastaan uskottavan paikan.”