Uusimmat

Arvostelu Bumblebee palauttaa uskon Transformers-elokuviin, vaikka maksamakkaraa muistuttaakin

02.01.2019 20:00 Olli Sulopuisto

Robottisaagan uusin elokuva muistuttaa, että välillä vähemmän on enemmän (vaikka 135 miljoonan dollarin budjetista on hyötyä).


Ensi-ilta: 4.1.2019 / Ohjaus: Travis Knight / Käsikirjoitus: Christina Hodson / Pääosissa: Hailee Steinfeld, John Cena, Pamela Adlon, Jorge Lendeborg Jr., Jason Drucker & John Ortiz / Pituus: 114 minuuttia / Ikäraja: K12


Hurraa! Transformersien valtakunnassa on koittanut uusi aika. Michael Bayn hirmuhallinto on kaatunut, ja valtaan ovat nousseet Travis Knight ja Christina Hodson, jotka ovat rakentaneet valtakunnan uuteen uskoon. Ainakaan jos ei jumiteta siihen, että Bay on edelleen tuottajan roolissa keräämässä oman osuutensa lipputuloista…

Mennyttä on “räjäytetään lisää pommeja taustalla” -ylöspano, tehosekoittimella elegantisti kokoonpantu kuvakerronta ja mahdollisesti päissään tehdyt käsikirjoitukset, joiden tarinalinjat olivat vain hieman epäselvempiä kuin kiinalaisten verkkokauppojen englanninkieliset tuotekuvaukset. Jäljelle on jätetty oikeastaan vain ILM:n huolella kasaamat robottiefektit.

Bumblebee tarjoaa napakan mittaisen kasvutarinan isättömäksi jääneestä Charliesta (Hailee Steinfeld) sekä puhe- ja muistimodulinsa kärventäneestä Bumblebee-robotista. Kertomus alustetaan erinomaisen kompaktisti eli muutamassa minuutissa näyttämällä Cybertron-planeetalla raivoavaa sotaa.

Bumblebee ei ole ainoana liikkellä halki kosmoksen, joten tietenkin elokuvan pitää huipentua toimintakohtaukseen, mutta siinäkin pidetään tolkku päässä. (Yhä toisinaan herään keskellä yötä huutooni “MIKSI PYRAMIDIKOHTAUKSESSA TUIJOTETAAN ROBOTIN KIVEKSIÄ?”).

Tapahtumat ja estetiikka on ammennettu G1-sukupolven Transformers-leluista. Paikka on Yhdysvallat, mutta ajankohta 1980-luvun puoliväli. Ajankuva on rakennettu sinänsä huomaamattomasti, että kaltaiseni vanhat pierut voivat nostalgisoida Walkmaneja ja ihan liian täyteen ahdettua kasarisoundtrackia. Silti epookkia ei hierota katsojan kasvoihin samalla tavalla kuin vaikkapa J.J. Abramsin Super 8:ssa, joka oli liiankin innoissaan seitsemänkymmentäluvun lahkeiden leveydestä.

Bumblebee herättää monia ajatuksia. Ilmeisesti muotoaan muuttavista jättiroboteista on mahdollista tehdä ihan oikea elokuva – sellainen, jossa katsoja kykenee myötäelämään ihmisten ja koneiden mukana sekä nauramaan hassuille jutuille muutenkin kuin vaivautuneesti. Se rullaa eteenpäin keveästi, mutta antaa silti hahmoille tilaa tehdä muutakin kuin edistää juonta. Se on ajoittain oikein hauska, muun muassa silloin kun hahmot ihmettelevät decepticonien nimeä.

Parinsadan toisiinsa sekoittuvan robotin sijaan suurimman osan ajasta seurataan vain yhden jättikoneen edesottamuksia, mikä on ehdottomasti vahvuus. Muita hahmoja on kiva nähdä vilaukselta, mutta ei niitä jää kaipaamaan, ei edes Bumblebeen matkaan lähettänyttä Optimus Primea.

Jos kokemus pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi spielbergiaaninen – tietyin varauksin. New York Timesin kriitikko vertasi Charlien ja Bumblebeen yhteyttä Elliottin ja E.T.:n suhteeseen. Minä ajattelin ennen kaikkea sitä, että sinänsä fantastisiin mittasuhteisiin kasvava seikkailu on upotettu saumattomasti arkiseen ympäristöön.

Äidin (Pamela Adlon) Charlielle ostama nolon värinen kypärä, karatesta intoileva pikkuveli (Jason Drucker) ja naapurin söpö, mutta ujo nörttipoika (Jorge Lendeborg Jr.) tuntuvat luontevilta osilta kokonaisuutta, eikä räjähdysten ympärille häthätää kehitellyltä tekosyyltä marssittaa kameran eteen myös ihmisiä pelkkien CGI-mallien sijaan.

Liekö sitten surkuhupaisaa vai mitä, että animaattorina kannuksensa hankkinut ohjaaja Travis Knight tuntuu saavan ihmisistä enemmän irti kuin edeltäjänsä. Knightin animaattoritaustan täytynee olla yksi syy siihen, miksi hänet pestattiin ohjaamaan elokuva. Bumblebee on ilmeikkäämpi kuin kaikki edelliset robotit yhteensä, eikä se ole vain tekninen saavutus, vaan ennen kaikkea animaattorin ammattitaitoa – näin voisimme ilmaista pelkoa, näin hämmennystä ja tällä tavalla avaruusrobotti ilmaisee mielipiteensä teiniystävänsä musiikkimausta.

Spielbergiaanisuudesta, joka on minun kirjoissani valtava kehu, esittämäni varaus liittyy siihen, että Bumblebeestä puuttuu mestarin kosketus. Sellainen viimeinen läpitunkeva silaus, joka kohottaa sinänsä pätevästi tehdyn elokuvan klassikoiden joukkoon. Musiikki raikaa yhdentekevänä, eikä sivuhenkilöiden paletti pysy aivan kasassa, vaikka Adlon onkin aina hyvä, ja John Cena… No, hän ampuu.

Kaikista itsevarmasti toteutetuista ja ihanista hetkistään huolimatta Bumblebee on kuitenkin elokuvallinen maksamakkara, joka pitelee katsojaa kädestä koko ajan eikä anna tekijöiden persoonallisuuden paistaa liiaksi läpi. Se ei ole itsessään huono asia (eihän maksamakkarassa mitään vikaa ole), mutta voisi elokuva olla parempikin.

Jos kuulostan siltä, etten ole täysin elokuvan pauloissa, täytyy muistaa, millainen tuskan vuosikymmen tässä on ollut Michael Bayn elokuvien parissa. Bumblebee saa taatusti liikaakin tasoitusta siitä, miten kehnoja sen edeltäjät ovat olleet: kyseessä on poikkeuksellisen hyvä Transformers-elokuva, mutta kuitenkin vain perushyvä elokuva.

Mutta kuten vanha sananlasku sanoo, hyvä elokuva jättiroboteilla on aina parempi juttu kuin hyvä elokuva ilman robotteja.

BUMBLEBEE

“Bumblebee seisoo omillaan ja elvyttää toivon koko Transformers-elokuvasarjasta”