Arvostelu: Cate Blanchettin hieno Manifesto ei kompastu taide-elokuvien sudenkuoppiin

26.10.2017 09:23 | Teemu Purhonen | 690

Manifestossa Cate Blanchett julistaa kolmentoista eri hahmon voimin manifesteja elämästä, taiteesta ja kaikesta sellaisesta.


Ensi-ilta: 27.10.2017 / Alkuperäisnimi: Manifesto / Ohjaus: Julian Rosefeldt / Käsikirjoitus: Julian Rosefeldt / Pääosissa: Cate Blanchett / Pituus: 95 minuuttia / Ikäraja: S


Manifesto on alkujaan vuonna 2015 ensi-iltansa saanutt, usealta eri ruudulta samaan aikaan esitetty taideinstallaatio. Siinä Cate Blanchett esittää kolmeatoista erilaista hahmoa, joista jokainen kuuluttaa ilmoille oman manifestinsa monologin muodossa. Kukin näistä manifesteista on sisällöltään kollaasi, sillä installaation ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut Julian Rosefeldt on yhdistellyt monia erilaisia kiinnostavia manifesteja lähdemateriaalina.

Myöhemmin teos leikattiin elokuvan muotoon, ja sen ensi-ilta oli tämän vuoden tammikuussa Sundance-elokuvafestivaaleilla. Manifesto on nähty Suomessa aiemmin tänä vuonna Helsingin Taidehallissa sekä Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaaleilla. Teatterilevitykseen Cate Blanchettin juhlaa oleva elokuva tulee ensi perjantaina.

Jokainen Manifeston kolmestatoista episodista kestää 10 ja puoli minuuttia. Idea on kutkuttavan nerokas – ja mikä parasta, se myös toimii. Ja miksei toimisi: onhan Blanchett ensiluokkainen näyttelijä, jolle ei ole homma eikä mikään esittää taidokkaasti useita erilaisia hahmoja.

Cate Blanchett ei ole ensimmäistä kertaa tekemässä episodimaista elokuvaa, sillä hän oli mukana vuoden 2007 Bob Dylan -draamaelokuvassa I’m Not There. Blanchett oli siinä yksi kuudesta näyttelijästä, jotka kukin esittivät tietyn aikakauden Bob Dylania. Blanchett sai roolisuorituksestaan huomattavasti suitsutusta, joten ei ole mikään ihme, että Rosefeldt päätyi valitsemaan juuri hänet Manifeston pääosaan.

Manifeston kaltainen taide-elokuva voisi helposti kaatua moneen tekijään, kuten esimerkiksi omaan nokkeluuteensa tai siihen, että se olisi yksinkertaisesti liian raskas, teennäinen tai vaivaannuttava. Rosefeldt välttää kuopat taidokkaasti, sillä nerokkaita monologeja tukee niin väkevästi Blanchettin roolien ainutlaatuinen tulkinta, ambient-ääniraidan säännöllinen intoutuminen orgaaniselektronisiin rytmeihin sekä kauniit, hitaat ja maalailevat kuvat. Manifesto on unenomaisen voimaannuttava, sublimaalisuudessaan rikas ajatushautomon kuumottelija, joka parhaimmillaan onnistuu herättelemään monenlaisia ajatuksia taiteesta, elämästä ja kaikesta sellaisesta.

Cate Blanchettin julistukset pohjautuvat niin hyvään lähdemateriaaliin, ettei niistä saisi huonoa aikaiseksi kuin tarkoituksella. Sekaisin ovat päätyneet esimerkiksi Marxin ja Engelsin kommunistimanifestit Tzaran dada-manifestin kanssa. Eräässä osiossa puolestaan rakennetaan manifesti niin Jim Jarmuchin, Werner Herzogin kuin Lars von Trierinkin omista teksteistä. Tässäkin onnistutaan erinomaisesti. Kyseinen manifestiepisodi sijoittuu kouluun, jossa Blanchettin esittämä opettaja patistaa lapsosille parin vuosikymmenen takaisen Dogma 95:n tuttuja teemoja. Lisäksi kuullaan, kuinka kaikki on jonkin asian kopiointia, eikä tällä ole mitään merkitystä, kunhan päämääränä on aina totuuteen pyrkiminen. Lapsiahan tämä ei kiinnosta, sillä kuten nähdään, tärkeintä on leikki – ei dogmat.

Manifeston kolmestatoista hahmosta löytyy monenlaisia henkilöitä, joista jokainen vakuuttaa sekä sanomallaan että olemuksellaan – paitsi yksi.

Eräässä Manifeston episodissa ollaan keikkapaikan takahuoneessa ja esiintymislavalla puuhastelemassa kaikenlaisia päihtymiseen liittyviä asioita. Seassa on Cate Blanchettin esittämä punkkari, jonka manifesti pohjautuu Realistin manifestiin sekä Manuel Maples Arcemin ja Vicente Huidobron teksteihin. Ottamatta itse manifestiinkantaa, tuntuu koko tilanne väkinäiseltä ja jopa falskilta. On toki vaikea sanoa, ovatko Blanchett ja Rosefeldt pyrkineet juuri tähän, mutta episodi tuntuu teennäiseltä. Tosin Blanchettin puolustukseksi on sanottava, että manifestin lopussa kameran linssin edestä häipyvä hahmo tuntuu viipyilevän hetken verran hyvin uhkaavalta.

Muista Manifeston episoideista on mainittava erityisesti porvarillinen perheenäiti. Tämä pitää ennen kalkkuna-ateriaa manifestin kiitoksen aivan kaikenlaiselle mahdolliselle taiteelle samalla, kun perhe katsoo ruokaa himoiten. Toinen erinomainen kohtaus on dadaistin pitämä hautajaispuhe, jossa paatoksellisti paasataan tyylisuunnan mukaisesti puhdasta irrationaalista hyvän mielen hölynpölyä pienellä porvarivihalla maustettuna.

Dadaismin linkittäminen hautaisiin toimii erinomaisesti, sillä se mikä oli aiemmin taidesuuntaus on nykyään arkipäivää. Olemme siirtyneet Pahkasika-todellisuuteen. Lepää rauhassa, dadaismi.

MANIFESTO

4/5

”Manifesto onnistuu lähes mahdottomassa luomalla kolmellatoista manifestilla voimaannuttavan, ajatushautomoa kuumottelevan ensiluokkaisen taidekokemuksen, jossa Cate Blanchett viimeistään sementoi asemansa tämän aikakauden määrittelevänä näyttelijänä.”