Arvostelu: Edgar Wrightin ohjaama Baby Driver on kesän coolein elokuva

19.07.2017 09:53 | Aki Lehti | 2511

Kesän hypetetyin elokuva ei yritäkään olla muuta kuin teknisesti täydellistä kikkailua ja erinomaista viihdettä.


Ensi-ilta: 21.7.2017. / Alkuperäisnimi: Baby Driver / Ohjaus: Edgar Wright / Käsikirjoitus: Edgar Wright / Pääosissa: Ansel Elgort, Kevin Spacey, Lily James, Jon Bernthal, Eiza González, Jon Hamm, Jamie Foxx / Pituus: 113 minuuttia / Ikäraja: K16


Harvassa ovat paljon populaarikulttuurista kirjoittavan toimittajan näkemät elokuvat, joista ei tietäisi jo etukäteen aivan liikaa. Baby Driverin kohdalla tein tietoisen päätöksen välttää kaikkea leffaan liittyvää luettuani ajat sitten parhaiten Cornetto-trilogiasta tutun brittiohjaaja Edgar Wrightin (Shaun of the Dead, Hot Fuzz, The World’s End) tekevän jonkin sortin toimintakaahailukomediaa. Totta kai leffaa maasta taivaisiin ylistävät otsikot ovat osuneet silmään viimeisen kuukauden aikana, mutta Baby Driver onnistui yllättämään ja vetäisemään maton jalkojen alta ensimmäisen kymmenen minuuttinsa aikana.

Elokuvahan onkin musikaali!

Ei vaan musiikkivideo!

Eikun vanhan ajan jukeboksi leffan muodossa!

Siis kaikkia kaahailu- ja rikoskeikka-genren elokuvia kautta aikain apinoiva pastissi juustoisella soundrackilla!

Itse asiassa se on kaikkia näitä ja vielä paljon enemmän, mutta koko konsepti on varsin simppeli ja toimiva: elokuvan päähenkilö on roistojen pakoautonkuljettajaksi pakotettu Baby (Ansel Elgort), lapsena auto-onnettomuuteen joutunut nuorukainen, jonka korvat vinkuvat sen takia tinnituksesta niin pahasti, että hän kuuntelee musiikkia kuulokkeilla jatkuvasti, ajaessaankin. Suurin osa elokuvasta on kuvattu, rytmitetty ja leikattu Babyn luureista raikaavien biisien tahtiin.

Baby Driver alkaa kaahailulla, joka on kuin La La Landin ruuhkakohtaus, mutta ilman laulua tai tanssia. Tässä elokuvassa hahmot eivät hoilaa, vaikka musiikki soikin melkein koko ajan. Perinteisten tanssivien näyttelijöiden tilalla ovat ovat autot ja niiden baletti ja rumpubiitin tahtiin paukkuvat aseet.

Alussa Baby odottelee pankkia ryöstämässä olevia kumppaneitaan, jammailee ja soittaa ilmaviulua Jon Spencer Blues Explosionin Bellbottoms-biisin tahtiin. Pakokohtaus loksauttaa suun auki ohjaaja Wrightin esitellessä taitojaan, kikkaillessaan kuvakulmilla autojen tehdessä upeita temppuja ja leikatessaan nopeasti kuvasta toiseen, mutta ilman liian nopeaa säksätystä. Biisissä olevat tauot ovat olennainen osa kokonaisuutta, ja koko kohtaus elää, liikkuu ja hengittää pelkästään musiikin ehdoilla, kuten melkein koko elokuva.

Ohjaaja Wrightilla on popkulttuurin historia täydellisesti hallussaan, niin elokuvan kuin musiikin osalta. Baby Driverin tarina lainaa häpeilemättä Walter Hillin The Driver -kaahailua, leffaa joka taas lainasi ideoita ranskalaisohjaaja Jean-Pierre Melvillen vuoden 1969 Le Samouraï -klassikosta ja niin edelleen.

Tietysti stoori vastentahtoisesta rikollisesta, joka rakastuu ja haluaa lopettaa hämärähommat on tuttu tuhannesta muustakin elokuvasta. Vielä on tehtävä kuitenkin yksi keikka, sitten Baby karkaa kaupungista Lily Jamesin esittämän Debora-tarjoilijan kanssa. Kevin Spaceyn esittämä rikollispomo on kuitenkin eri mieltä, koska ei halua luopua maailman parhaimpiin kuuluvasta kuljettajastaan. Ryöstöporukan muina jäseninä nähtävät Eiza Gonzálezin, Jon Hammin ja Jamie Foxxin pahishahmot aiheuttavat myös harmia.

Ohjaaja Wright on rehellinen fanipoika, joka on kehittänyt omalaatuisen tyylinsä varastamalla parhailta ja sotkemalla niistä hauskan, loputtomasti leffoihin ja popkulttuurin muihinkin osa-alueisiin jatkuvasti viittavan vajaan parin tunnin mittaisen musiikkivideon, joka kuitenkin on ihan oikea elokuva. Wrightin liikkeen ja komedian taju on ihailtavaa ja hänen pitkät yhden oton kohtauksensa ja kamera-ajonsa näyttävät miehen hallitsevan elokuvanteon teknisen puolen täydellisesti.

Wrightin itsensä rustaaman käsikirjoituksen hahmot ovat tahallaan pelkkiä karikatyyrejä rikoselokuvien perinteisistä hahmoista ja juoni on paperinohut. Baby Driver on siis pelkkää pintaa, mutta tällä kertaa se riittää, vaikka vartin lyhyempänä paketti olisi toiminut vielä paremmin. Musiikin tahtiin hillumisen ja musikaalimeiningin olisi voinut ehkä vetää vielä enemmän överiksi, sillä turhan usein kun biitti pysähtyy, niin samalla hyytyy koko leffa. Baby Driverin puolenvälin tienoilla kikkaileva tyyli unohtuu vähän turhan pitkäksi aikaa, ja vaikka erityisesti Jamie Foxxin suoltama sanailu naurattaa, ja jännitys pysyy yllä, niin olo kuin konsertissa, jossa megatähti poistuu lavalta liian pitkäksi aikaa ennen encore-biisejä.

Baby Driver on elokuvana tarkoituksellisesti aivan liian cool, naureskellen itseironisesti omalle viileydelleen, mutta ehkä mukaan olisi mahtunut edes yksi hahmo, joka olisi ollut jotain muuta. Wrightin Cornetto-trilogiassa hauskuttaneiden luuserihahmojen kaltaisia henkilöitä ei tästä teoksesta löydy.

Ilahduttavaa on, että ei niin kovin isolla budjetilla tehdystä omaperäisestä teoksesta on tullut hitti. Baby Driver on kesäleffa, joka ei ole jatko-osa, supersankarirymistely tai osa mitään rahantekoautomaatiksi tarkoitettua franchisea, vaan taidolla tehty pastissi ja näyttävä viihde-elokuva vailla perinteisen toimintakomedian typeryyksiä.

Baby Driver kannattaa ehdottomasti katsoa elokuvateatterissa, koska se tarvitsee toimiakseen kunnon äänentoiston. Teatterista kotiin tultua ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laittaa leffan soundtrack soimaan liian lujaa ja yrittää suorittaa arkisia askareita biisien tahtiin.

BABY DRIVER

4/5

”Baby Driver on kuin vajaa pari tuntia pitkä musiikkivideon ja elokuvan yhdistelmä, näppärä pastissi ja hiton cool viihdepläjäys.”