Arvostelu: Elton John -elokuva Rocketman on vähän erilainen biopic, jossa parasta on fantasiaelementit ja musiikki

28.05.2019 19:59 | Aki Lehti

Rocketman toimii parhaiten musikaaliosuuksissa, mutta sen fantasielementit olisi voinut vetää vielä reippaammin överiksi.


Ensi-ilta: 29.05.2019.
Alkuperäisnimi: Rocketman
Ohjaus: Dexter Fletcher
Käsikirjoitus: Lee Hall
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Richard Madden ja Bryce Dallas Howard
Pituus: 121 minuuttia
Ikäraja: K12


Elton John -elämäkertaelokuva Rocketman yrittää rikkoa perinteisen muusikkoleffan kaavan, juuri sen ”Wikipedia-artikkeli elokuvan muodossa” -tyylin josta viime syksyn Bohemian Rhapsody oli kaikessa kammottavuudessaan loistava esimerkki. Freddie Mercuryn tarinan viimeisteli Dexter Fletcher ohjaaja Bryan Singerin saatua kenkää kuvausten loppuvaiheessa. Nyt Fletcher on päässyt tekemään kokonaan oman muusikkoleffansa, joka on suunnilleen kaikilla osa-alueilla Bohemian Rhapsodya parempi. Se on sekoitus perinteistä biopic-leffaa, musikaalia, draamaa ja fantasiaa, joka toimii parhaiten karatessaan mahdollisimman kauas tästä todellisuudesta.

Rocketman alkaa kuten monet muutkin elämäkertaelokuvat. Päähenkilö on elämässään ja urallaan siinä vaiheessa, jossa ollaan niin pohjalla, että asioiden on pakko muuttua. Tässä tapauksessa ties kuinka monesta eri riippuvuudesta kärsivä Taron Egertonin esittämä Elton John kävelee 1980-luvun loppupuolella AA-ryhmään ja alkaa kerrata uraansa alusta asti. Aivan tavallisten ihmisten joukossa Elton pistää pakostakin silmään, sillä hän on pukeutunut yhteen keikka-asuistaan, oranssiksi paholaiseksi.

Totta tai ei, niin Rocketman haluaa siis heti alkuminuuteillaan korostaa olevansa erilainen elokuva, iskien katsojalle silmää. Sitä se onkin, mutta vain osittain, sillä Lee Hallin käsikirjoitukseen sisältyy kuitenkin kaikki muusikkielämäkerran kliseet, joita osittain Baz Luhrmannilta lainattu visuaalinen ilme ja ilotulitus ei onnistu piilottamaan.

Rocketman on periaatteessa musikaali, jonka se valitettavasti unohtaa turhan usein. Normaalin elokuvakerronnan ja keikkakohtausten lisäksi leffa muuttuu välillä fantasiaksi, värikkääksi musikaaliräiskeeksi, jossa tarinaa kuljetetaan eteenpäin päähenkilön biisien avulla, uusiksi sovitetuilla kappaleilla, joita hoilaavat muutkin hahmot kuin rokkistaramme.

Värimaailmassa on paljon tummia sävyjä, joiden keskellä Technicolour-väreissä hehkuvana elokuvan Elton on kuin Douglas Sirkin 1950-luvun mahtavien melodraamojen sankari tai sankaritar. Keskitietä ei ole, vaan kaikki tehdään täysillä ja vedetään överiksi, aivan kuten muusikko teki itsekin menestyttyään. Reginald Dwight oli ujo silmälasipäinen hieman pullea lontoolaispoika, joka muuttui Elton Johniksi, roolihahmoksi, josta tuli 1970-luvulla maailman eniten tienaava muusikko.

Elton oli jo lapsena musikaalinen nero, mutta menestyäkseen hän tarvitsi muita ihmisiä. Muusikkoelämäkerran kaavan mukaisesti lapsuus on ankea ja vailla oikeaa rakkautta, jota etsitään sitten läpi elämän ja elokuvan.

Bryce Dallas Howard on itsekäs äiti ja Steven Mackintosh isä, joka ei kykene osoittamaan lainkaan tunteitaan. Ainoa tuki ja turva on Gemma Jonesin esittämä isoäiti, joka vie nuoren Eltonin Royal Academy of Music -koulun pääsykokeisiin.

Muusikonura lähtee kunnolla käyntiin vasta kun Elton tapaa Jamie Bellin esittämän Bernie Taupinin, jonka kanssa hän on tehnyt yhteistyötä koko uransa ajan. Nuorella Eltonilla on mieletön määrä hienoja biisejä, mutta lyriikkaa hän ei saa rustattua. Se on Taupinin homma, jonka kanssa muusikko tekee hittibiisejä toinen toisensa jälkeen.

Eltonin entinen manageri ja rakastaja John Reid on käsittääkseni oikeassa elämässä vielä suurempi mulkku kuin elokuvassa, mutta Richard Maddenin hienosti esittämänä tätäkin versiota tekee mieli läimiä naamaan.

Leffan vastaavana tuottajana toimii Elton itse. Muusikko on sanonut elokuvan kertovan hänestä rehellisesti niin hyvät kuin huonot puoletkin, piilottelematta hänen lukuisia ongelmiaan. Se onkin totta, sillä koko hahmo määrittyy vain hänen vaikeuksiensa kautta. Muusikko hautaa oikean minänsä yhä syvemmälle Elton John -hahmon sisälle ja ulkomusiikilliset asiat nousevat suunnilleen yhtä tärkeään asemaan kuin biisit. Leffan on hehkutettu olevan rehellinen kuvaus oikeasta ihmisestä maskin takana, mutta se kertoo miehestä nimeltään Reginald Dwight vain sen, että unelmien saavuttamisesta ja jättimenestyksestä huolimatta ja niiden takia hänellä on koko ajan paha olla.

Elton kyllä jankkaa, että jatkuva bilettäminen oli kaikista siitä aiheutuneista ongelmista huolimatta ihan helvetin hauskaa, mutta itse elokuva ei tunnu olevan samaa mieltä. Kirkasta viinaa juodaan aamiaiseksi, kokkelia menee nokkaan valtavia määriä, rahaa tuhlataan toinen toistaan turhempiin asioihin mielipuolisia summia ja reseptilääkkeitä rouhitaan kourakaupalla. Silti leffa heristää sormeaan moiselle hedonismille ja Elton voi huonosti, eikä tunnu nauttivan oikein mistään.

Miehen homoutta Rocketman käsittelee avoimesti, vaikkei kovin syvällisesti. Yhdysvalloissa leffalle on lätkäisty R-merkintä, joka vastaa suunnilleen omaa K16-ikärajaamme. Suomessa elokuva on kielletty alle 12-vuotiailta, eli etukäteen hehkutetuissa miesten välisissä seksikohtauksissa ei todellakaan ole mitään hurjaa, ei edes ison studion leffaksi.

Huuruisten fantasiaelementtien ohella parasta elokuvassa on Egerton, joka on oiva Elton. Hän luo hahmonsa oikeasti näyttelemällä, ei imitoiden. Mies on roolissa oikein uskottava, ilman että hänen täytyisi olla muusikon kaksoislento.

Voi kunpa elokuva olisi uskaltanut ottaa ihan oikeita riskejä ja vetänyt fantasiaelementit musikaaliosuuksineen vielä paljon reippaammin överiksi, mutta moista lienee turha odottaa isolta studiolta. Tällaisenaan Rocketman on vain hyvä elokuva ja normaalia parempi biopic, jossa olisi ollut aineksia vielä paljon parempaan.

ROCKETMAN

 

”Rocketman toimii muistaessaan olla musikaali- ja fantasiaelokuva.”