Arvostelu: Hilary Swankin tähdittämä I Am Mother on näppärä pienen budjetin scifi-elokuva
Netflixin I Am Mother -scifi-elokuva on täynnä hyviä ideoita, joista turhan moni jää puolitiehen.
Ensi-ilta: 07.06.2019.
Alkuperäisnimi: I Am Mother
Ohjaus: Grant Sputore
Käsikirjoitus: Michael Lloyd Green ja Grant Sputore
Pääosissa: Clara Rugaard, Rose Byrne, Hilary Swank, Luke Hawker
Pituus: 120 minuuttia
Ikäraja: K13 (Netflixin suositus)
I Am Mother -scifi-elokuva keräsi kehuja jo viime tammikuussa saatuaan maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla. Netflix päätyi ostamaan debyyttiohjaaja Grant Sputoren leffan esitysoikeudet, joka on tässä tapauksessa hyvä asia. Suoratoistopalvelun kautta tieteiselokuva saanee ansaitsemansa huomion. I Am Mother ei ole mestariteos, mutta kaiken Netflixin julkaiseman kuonan keskellä oikein positiivinen yllätys.
Leffan premissi on melko simppeli. Aineksia esimerkiksi Moon– ja Ex Machina -elokuvista nappaava teos on sekoitus scifi-trilleriä ja kasvukertomusta, jonka pääosissa on kolme naishahmoa. Yksi heistä on bunkkerissa asuva Mother-nimellä tunnettu androidi. Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja laboratorio on varustettu huipputekniikalla, jossa Äiti pitää huolta sinne säilötyistä tuhansista sikiöistä.
Metallimutsi päättää alkaa oikeaksi äidiksi ja kasvattaa Daughter-nimisen tyttölapsen. Tekoäly suoriutuu tehtävästään oikein hyvin, kunnes Clara Ruugardin näyttelemä Tytär tulee teini-ikään. Hän alkaa esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa äitinsä väitteet. Tytär ei ole nähnyt elämänsä aikana ainuttakaan toista elävää ihmistä, sillä Äidin mukaan ihmiskunta on kuollut sukupuuttoon viruksen ansiosta. Tästä syystä Tyttärellä ei ole asiaa bunkkerin ulkopuolelle.
Mutta eipä kerrota juonesta sen enempää, sillä se spoilaa leffan taatusti.
I Am Motherin Äiti-androidi on ilahduttavasti toteutettu melkein kokonaan vanhan koulukunnan tehosteilla, eli peltipurkin sisällä on näyttelijä Luke Hawker. Koneäidin äänenä toimii näyttelijä Rose Byrne. Äiti kävelee kuin Robocop ja tarvittaessa juoksee kuin Terminator 2:n T-1000. Se on oikeasti hieno luomus, hetkittäin hellä ja huolehtivainen, mutta myös perhanan pelottavan näköinen vekotin, joka johtuu taatusti siitä, ettei kyseessä ole tietokonetehoste.
Lavastaja Hugh Bateup ansaitsee myös kehut, sillä leffa näyttää siltä kuin se olisi tehty paljon suuremmalla budjetilla.
Tv:n puolella vain pikkurooleja aiemmin tehnyt Ruugard on melkoinen löytö. Vaikka Tytär katsookin vanhoja tv-lähetyksiä ja treenaa balettia, niin androidin kasvattamana hän on hetkittäin häiritsevän konemainen. Ruugard tekee pienten eleiden, ilmeiden ja liikkeiden avulla hahmostaan todella omalaatuisen. Hänen robottimaisuutensa vain korostuu kun mukaan tulee Hilary Swankin esittämä apua tarvitseva nainen, jonka nimeä elokuva ei kerro.
Swankin näyttelemä nainen on pelkkä tyhjä kuori, hahmo jonka ainoa funktio on kuljettaa tarinaa eteenpäin, erityisesti vauhdittamalla Tyttären epäilyksiä.
I Am Mother sisältää melkoisen määrän ideoita, joita ei kuitenkaan viedä kovin pitkälle. Pääaiheena on tietysti ihmisen ja tekoälyn suhde, kysymys siitä voiko kone kasvattaa lapsen. Elokuva ei saarnaa, mutta aiheen meidän ja nykyteknologian suhteesta olisi voinut viedä paljon pidemmälle. Moraaliselle ja filosofiselle pohdinnalle olisi tilaa vaikka kuinka paljon, mutta pääosaan nostetaan kuitenkin vähän turhan perinteinen nuoren naisen kasvutarina. Kerronta luottaa lukemattomiin juonenkäänteisiin, eikä katsojan tarvitse käyttää aivojaan juuri lainkaan. Leffan pikaisesti sivuamia aiheita voi tietysti miettiä pätkän katsottuaan.
I Am Mother on silti varsinkin Netflix-elokuvaksi oikein näppärää scifiä, ja loistava käyntikortti sekä ohjaaja Sputorelle että näyttelijä Rugaardille. Molemmat saavat melko varmasti tämän elokuvan myötä hommia suuremmissa produktioissa.
I Am Mother on nyt katsottavissa Netflixissä.
I AM MOTHER
”I Am Mother on toimivaa pienen budjetin scifiä, joka jättää osan ideoistaan puolitiehen”