Arvostelu: Jojo Rabbit on onnistunut ”Hitler-komedia” – Taika Waititin satiiri nauraa maailman pahuudelle päin naamaa

08.01.2020 11:50 | Helinä Laajalahti

Taika Waititin ohjaama ja käsikirjoittama Jojo Rabbit on ”vihanvastainen satiiri”, joka sijoittuu natsi-Saksaan.


Ensi-ilta: 10.1.2020
Alkuperäisnimi: Jojo Rabbit
Ohjaus: Taika Waititi
Käsikirjoitus: Taika Waititi, perustuu Christine Leunensin romaaniin
Pääosissa: Roman Griffin Davis, Thomasin McKenzie, Sam Rockwell, Scarlett Johansson, Taika Waititi & Alfie Allen
Pituus: 109 minuuttia
Ikäraja: K12


Onko soveliasta tehdä komediaa natsi-Saksan kauhuista ja Adolf Hitleristä? Tätä karmaisevaa historiaa uuteen, mustalla huumorilla päällystettyyn uskoon ovat aiemmin vääntäneet muun muassa Charles Chaplin vuonna 1940 julkaistussa Diktaattorissa ja sittemmin myös Quentin Tarantino elokuvallaan Kunniattomat paskiaiset.

Nyt vuorossa on uusiseelantilainen, oivaltavan monitahoisista ja maanläheisistä komedioistaan tunnettu Taika Waititi.

Waititi ponnahti elokuvafanien tietoisuuteen erityisesti hulvattoman, vuonna 2014 julkaistun mukadokumentin, What We Do In the Shadowsin myötä. Elokuvassa nähtiin joukko vampyyreitä, joiden sopeutuminen ihmisten yhteiskuntaan oli jokseenkin ongelmallinen. Hänen seuraava elokuvansa Hunt for the Wilderpeople seurasi puolestaan nuoren pojan ja ikääntyneen miehen pakoretkeä Uuden-Seelannin metsissä, ja sen menestys petasi ohjaajalle tien valtavirtaelokuviin.

Thor: Ragnarokin myötä Taika Waititille avautui mahdollisuus tehdä lähes mitä tahansa. Niinpä hänen uutuutensa on uskalias satiiri toisen maailmansodan ajalta. Eikä Jojo Rabbit ole yksille napeille tehty huumoripläjäys, vaikka soppaa höystetäänkin Waititille tutuksi tulleella häröilyllä. Mukana on paikoin jopa samansävyistä haikeaa koskettavuutta kuin Roberto Benignin vuonna 1997 tekemässä elokuvassa Kaunis elämä (La vita è bella).

Jojo Rabbit kertoo yksinäisestä Jojosta (Roman Griffin Davis), nuoresta ja hyvin kansallismielisestä saksalaispojasta. Jojon isä on kadonnut sodan melskeisiin, minkä vuoksi poika asustaa äitinsä (Scarlett Johansson) kanssa kaksin. Yksinäisyyttään hän lievittää mielikuvitusystävänsä Adolf Hitlerin (Waititi itse) avulla.

Jojon elämä kuitenkin mullistuu, kun hänelle paljastuu, että hänen äitinsä piilottelee talon ullakolla nuorta juutalaistyttöä (jo Leave No Tracessa vakuuttanut Thomasin McKenzie).

Yli 70 vuoden takaisten hirmutekojen nostaminen tuntuu tähän maailmanaikaan ajankohtaiselta monenlaisen ääriajattelun nostaessa päätään ympäri maailman. Siihen liitetty huumori synnyttää helposti kysymyksen, saako tällaisille aiheille oikeasti nauraa. Waititin elokuvasta huokuu vahvana Wes Andersonin vaikutus, jossa vakavaa aihetta käsitellään lämminhenkisellä huumorilla.

Tuloksena on hyvin erikoiselta näyttävä ja musiikkinsa ansiosta mainiolta kuulostava hyvänmielenelokuva.

Taika Waititi tuo Christine Leunensin alkuperäisromaaniin (vuonna 2008 julkaistu “Caging Skies”) löyhästi pohjautuvaan tarinaan mukaan mielikuvitus-Hitlerin, joka on ajatuksiltaan 10-vuotiaan lapsen tasolla – aivan kuin se lapsi, jonka mielikuvituksesta hahmo on lähtöisin. Oikeasta Hitleristä muistuttavat vain tutut viikset ja hassu asu. Tämän myötä Waititi tarjoaa katsojalle mahdollisuuden karkottaa pahuutta maailmasta antamalla sille täysin naurettavan muodon ja nauramalla päin naamaa.

Jojo Rabbitin hahmot ovat Jojoa, ullakon juutalaistyttöä ja Jojon äitiä lukuunottamatta karikatyyrejä, mikä sopii elokuvan satiiriseen tyyliin. Sam Rockwell esittää natsijohtajaa, joka ei ole aivan sitä, miltä ensin näyttää, Alfie Allen hänen apulaistaan, Stephen Merchant on puolestaan gestapon häijyläinen ja Rebel Wilson on – no, Rebel Wilson.

Vasta 11-vuotias Davis on roolissaan niin ilmiömäisen hyvä, että hänet noteerattiin roolistaan Golden Globe -ehdokkuudella. Hitler Jugendin ajatusmaailmaan aivopesty pikkupoika oikeasti luulee juutalaisten olevan hirviöitä, ja maailma avautuu kun tämä ja niin moni muukin totuutena annettu asia paljastuukin valheeksi.

Paikoin elokuvan huumori tuppaa hyppäämään hieman liikaa silmille ja käsikirjoitus notkahtelee mukahauskan puolelle. Satiirinakin se on lopulta aika kiltti, ja hyvä ja paha hyvinkin mustavalkoisia. Kokonaisuutena Jojo Rabbit tarjoaa kuitenkin mainion aloituksen uuteen vuoteen – se on herttainen ja hauska, ja jättää jälkeensä hyvän mielen David Bowien musiikin siivittämänä.

JOJO RABBIT

4/5
”Taika Waititin Hitler-satiiri on herttainen hyvänmielenelokuva, joka tarjoaa mahdollisuuden karkottaa maailman pahuutta nauramalla sille päin naamaa.”