Arvostelu: Justice League on 300 miljoonan dollarin arvoinen katastrofi
Muutaman toimivan ja hauskan kohtauksen sisältävä supersankariseikkailu on noloa tehostemössöä, jonka juonessa ei ole mitään mieltä.
Ensi-ilta: 15.11.2017 / Alkuperäisnimi: Justice League / Ohjaus: Zack Snyder/ Käsikirjoitus: Chris Terrio, Zack Snyder / Pääosissa: Gal Gadot, Jason Momoa, Ben Affleck, Henry Cavill, Ezra Miller, Ray Fisher, Amy Adams, Willem Dafoe / Pituus: 120 minuuttia / Ikäraja: K12
Ohjaaja Zack Snyderin Justice League on valitettavasti juuri sellainen elokuva, jollaista kaoottisen tekoprosessin perusteella osasi odottaa.
Snyder joutui jättämään projektin kesken henkilökohtaisista syistä ja hänen paikkaajakseen palkattiin Joss Whedon, The Avengers -leffoista ja Buffy the Vampire Slayer -sarjasta parhaiten tunnettu ohjaaja-käsikirjoittaja. Whedon muokkasi käsikirjoitusta, toimi ohjaajana 25 miljoonaa dollaria maksaneissa lisäkuvauksisssa ja yritti leikata materiaalista toimivan elokuvan.
Lopputulos on melkoinen sekasotku, josta nauttiakseen täytyy olla intohimoinen Snyder-fani, sillä hänen elokuvaltaan Justice League tuntuu ja näyttää Whedonin panoksesta huolimatta. Mukana on useita dialogivetoisia kohtauksia, joiden tunnistaa olevan Whedonin rustaamia, mutta hän on saanut piilotettua ne melko hyvin Snyderin toimintamäiskeen sekaan. Justice Leaguen oli ilmeisesti alun perinkin tarkoitus olla edeltäviä DCEU-elokuvia kevyempi ja Whedonin avustuksella se jopa naurattaa ääneen pari kertaa.
Thor: Ragnarokin kaltaista itseironista komediaa ei todellakaan ole luvassa, vaan lähinnä one-linereita ja hassuttelua. Justice League ei synkistele Man of Steelen tai Batman v Supermanin tyyliin, mutta ottaa silti itsensä aivan liian vakavasti. Vaikka kuinka koitin katsoa teosta fanikakkulat silmillä, niin silti hihitin ääneen useasti aivan vääristä syistä, repeillen teoksen tahattomalle kömpelyydelle.
DC:n tuoreemmista elokuvista Wonder Woman oli piristysruiske, jonka linjalla Justice League yrittää jatkaa, onnistuen vain osittain.
Suurin osa Batmanin, Supermanin, Wonder Womanin, The Flashin, Gyborgin ja Aquamanin yhteisseikkailusta on aivan kamalaa digitehostepuuroa, johon osasyynä lienee nopealla tahdilla tehdyt lisäkuvaukset. Juonentapainen on mitä on – leffassa on avaruuspahis, joka tekee mitä pahikset tekevät ja sankarit yrittävät pysäyttää hänet.
Ensimmäisen tunnin ajan Ben Affleckin Batman yrittää saada tiimiä kasaan, kähisten entistä kivuliaamman kuuloisesti. Kun supersankarit uskovat, että nyt on tosi kyseessä, niin sitten tapellaan ja mäiskitään, säksätysleikkauksen tahti kiihtyy ja tietokonetehosteista ei tahdo saada selvää.
Todella hämmentävästi hahmojen välillä on silti hetkittäin jonkin sortin kemiaa, vaikka uudet sankarit ovatkin mukana lähinnä mainostamassa ja pohjustamassa tulevia sooloelokuviaan. Jason Momoan esittämän Aquamanin kettuilu Batmanille sai hymähtämään ja yön ritari osaa jopa nauraa itselleen, todetessaan supervoimansa olevan pankkitilinsä saldo. Ezra Millerin The Flash on vain ärsyttävä ja pikakipittäjän ainoa funktio on olla koominen kevennys. Ray Fisherin Cyborgia ei esitellä juuri lainkaan, vaan hän on vain joku jamppa, jonka isä on tuunannut Kryptonin teknologian avulla puoliksi koneeksi. Gal Gadotin Wonder Woman -hahmo on elokuvan parasta antia, vaikka hänen ja Batmanin välille yritetään ilmeisesti rakentaa jonkin sortin romanttista jännitettä. Yritys jää niin puolitiehen, että muutama tunti leffan päätyttyä siitä on hankala muistaa oikein mitään.
Stoori tökkii, hahmot toimivat hetkittäin, mutta kamalinta koko 300 miljoonan taalan luomuksessa on se, että lopputulos näyttää halvalta.
Suurin osa elokuvasta on pelkkää green screeniä ja tietokoneanimaatiota, jonka taso heittelee valtavasti. Esimerkiksi täysin karismaton Steppenwolf-pahis on nolo, aivan kammottavan näköinen CGI-hirvitys, joka on vain lätkäisty leffaan mesoamaan. Avaruusanimaatiohahmo voisi aivan hyvin olla yli kymmenen vuotta vanhasta elokuvasta, sillä se näyttää täysin päälleliimatulta, koska mörökölli ei vaikuta painavan mitään. Rumiluksella ei siis ole massaa lainkaan ja sen on hankala uskoa olevan uhka tai vaarallinen vastustaja, koska kuka tahansa pystyisi puhaltamaan mekastajan kumoon.
Kun Superman saadaan mukaan tiimiin, niin ketään ei kiinnosta kysyä mitä kuoleman jälkeen tapahtui. Kukaan ei myöskään kiinnitä huomiota Spandex-Jeesuksen synteettiseen naamaan, josta on ajeltu viikset digitaalisella partaterällä. Hahmoa esittävä Henry Cavill ehti jo antaa naamakarvoituksensa kasvaa Mission: Impossible -elokuvan rooliaan varten, kunnes hänet kutsuttiin takaisin lisäkuvauksiin, eli supersankarin viikset on poistettu modernilla teknologialla. Tuloksena on pelottavan luonnoton muovinaama.
Fanikakkuloista huolimatta mitään kovin positiivista sanottavaa Justice Leaguesta on hankala löytää. Gal Gadot on edelleen hyvä Wonder Woman ja Momoa Aquamanina saa odottamaan sankarin omaa elokuvaa. DC-elokuvaksi Justice League on mukavan lyhyt, mutta kaksikin tuntia tätä digimössöä on aivan liikaa jopa supersankarifanille.
JUSTICE LEAGUE
”DC:n supersankareiden yhteiselokuva epäonnistuu lähes kaikilla osa-alueilla. Justice League ei tunnu lainkaan itsenäiseltä elokuvalta, vaan on vain välietappi matkalla kohti sankarien uusia sooloseikkailuja.”
