Arvostelu: Loistava The Haunting of Hill House -sarja on paljon muutakin kuin vain perinteistä kummitustalokauhua

21.10.2018 14:04 | Aki Lehti

Netflixin Haunting of Hill House on vuoden parhaita kauhusarjoja.

Viime viikon perjantaina 12. lokakuuta Netflixissä julkaistu kymmenestä jaksosta koostuva The Haunting of Hill House on Shirley Jacksonin klassikkoromaaniin pohjautuva uutuussarja, joka eroaa kirjasta huomattavasti, esimerkiksi siirtämällä tarinan nykyaikaan.

Muun muassa erinomaisesta Stephen Kingin Julma leikki -kirjan elokuva-adaptaatiosta tuttu ohjaaja Mike Flanagan ehti jo suositella The Haunting of Hill Housen viiden ensimmäisen jakson katsomista kahdesti ennen kuin jatkaa eteenpäin. Moinen ohje tuntui täysin päättömältä siinä vaiheessa kun sarjaa oli katsonut vasta yhden jakson verran, jonka perusteella se ei vaikuttanut juuri muulta kuin kliseiseltä kummitustalotarinalta, vaikka olikin oikein hienosti leikattu hyppiessään menneen ja nykyhetken välillä.

Kaikki jaksot tuijotettuani on pakko olla samaa mieltä Flanaganin kanssa. Viisi ensimmäistä jaksoa esittelevät vuorotellen Crainin perheen lapset. Kesken sarjan alkupään jaksoja on ehkä turha alkaa kerrata, mutta suosittelen vilkaisemaan niitä tarkkaavaisesti uudemman kerran kauden päätteeksi. Spoilereita en ala tähän tietenkään rustata, todetaan vain että niistä saa huomattavasti enemmän irti kertaamalla.

The Haunting of Hill Housen perustarina on päällisin puolin simppeli: Olivia (Carla Gugino) ja Hugh Crain (Henry Thomas) muuttavat massiiviseen ikivanhaan kartanoon, tarkoituksenaan kunnostaa se ja myydä eteenpäin huomattavalla voitolla. Kummitustalon maineessa oleva tönö osoittautuu juuri sellaiseksi, ja aaveet ja näyt riivaavat eniten perheen lapsia, itse asiassa niin paljon, että kammottavat kokemukset määrittävät Nellin (Violet McGraw), Shirleyn (Lulu Wilson), Luken (Julian Hilliard), Theon (Mckenna Grace) ja Stevenin (Paxton Singleton) loppuelämän.

Aikuisena Luke (Oliver Jackson-Cohen) on huumeriippuvainen, Shirley (Elizabeth Reaser) pyörittää hautaustoimistoa ja palsamoi ruumiita, Nell (Victoria Pedretti) kärsii vakavista mielenterveyshäiriöistä, Theo (Kate Siegel) on täysin halujensa vietävissä ja Steven (Michiel Huisman) on rikastunut rustaamalla useita kirjoja kuuluisasta kummitustalosta jossa he asuivat, vaikka on sisarkatraasta se, joka ei aikoinaan aaveita nähnyt, ja kieltää edelleen kaiken yliluonnollisen olemassaolon.

Nykyhetkessä perheen äiti on kuollut, eikä Hugh-isä (Timothy Hutton) ole lastensa kanssa juurikaan tekemisissä.

Lähtöasetelmastaan huolimatta The Haunting of Hill House on kaikkea muuta kuin perinteinen kummitustalotarina. Se on kertomus perheestä, jonka suurimmat ongelmat eivät johdu heitä riivaavista yliluonnollisista asioista, vaan kommunikaatio-ongelmista. Kuten myöhemmissä jaksoissa selviää, niin isällä on erittäin hyvä syy pitää suunsa kiinni menneistä tapahtumista tai olla keskustelematta sen tarkemmin lastensa nykyhetken elämäntilanteista. Sarja on myös kertomus siitä kuinka ihmisen muisti valehtelee, ja totuus tapahtumista löytyy jostain toisistaan täysin eroavien muistikuvien välistä.

The Haunting of Hill House on poikkeuksellista tv-kauhua, sillä se onnistuu yllättämään ja pitämään mielenkiinnon yllä koko kauden ajan, muuttumatta missään vaiheessa tylsäksi tai samoja asioita toistavaksi, vaikka monet tapahtumista nähdäänkin useamman kerran, mutta eri näkökulmista. Ohjaaja-käsikirjoittaja Flanagan ja muut käsikirjoittajat ovat tajunneet hitaan kerronnan hyveet, jonka ansiosta sarjan hahmoista välittää kaikkine vikoineen.

Viisi ensimmäistä jaksoa todellakin ovat vain perheenjäsenten esittelyä, jossa sarja onnistuu erinomaisesti. Viides episodi on yksi koskettavimmista tv-sarjan jaksoista ties kuinka pitkään aikaan, eikä se johdu vain häiriintyneestä kuvastosta tai tapahtumista, vaan aidosta huolesta hahmoja kohtaan. Kamalin pelko syntyy jostain aivan muusta kuin nähdyistä aaveista ja kammotuksista – pelko epäonnistumisesta, tuhlatusta elämästä, omasta mielenterveydestään, suhteista ja niiden epäonnistumisista, kyvyttömyydestä empatiaan jne.

The Haunting of Hill Houselle kannattaa siis todellakin antaa aikaa, sillä vaikka alkupään jaksoissa ei mitään vikaa olekaan, niin puolivälin jälkeen tunnelma ja oikeastaan koko sarja muuttuu radikaalisti, jatkaen silti onneksi tarinan kuljettamista kahdessa eri ajassa. Mennyt, nykyhetki ja ehkä jopa tuleva kietouvat toisiinsa todella vahvasti.

Niin hienosti kuin sarja onkin leikattu hyppiessään jatkuvasti ajasta toiseen, niin kuudes jakso ansaitsee erityismaininnan. Muutaman viimeistä minuuttia lukuun ottamatta vaille tunnin mittainen jakso koostuu vain viidestä yhden kameran otosta, pitkistä kamera-ajoista, joista ensimmäinen kestää yli 20 minuuttia. Ilman ainuttakaan leikkausta kuvasta toiseen toteutettu kohtaus on upea ja muuttaa tunnelman teatterimaiseksi.

Pitkät yhden oton kohtaukset ovat hienointa mitä tv-sarjassa on nähty sitten True Detectiven ensimmäisen kauden neljännen jakson. Yhden kamera-ajon kohtaukset, joissa liikutaan laajalla alueella ovat todella hankalia toteuttaa ja näissä on kaiken lisäksi mukana useita todella nuoria lapsinäyttelijöitä, joiden täytyy hoitaa sekunnin tarkkuudella omat osuutensa.

Sen enempää kikkailua spoilaamatta on pakko todeta, että mukana on yksi kohta joka menee ainakin minulta yli hilseen. Selitys siihen miten se on toteutettu on todennäköisesti hyvin simppeli, mutta katsottuani kohtauksen useamman kerran en vieläkään tajua miten se on tehty. Toivottavasti Netflix julkaisee jossain vaiheessa jaksosta making of -videon ja kurkistuksen kulissien taakse.

Tekijät ovat nähneet myös aivan jumalattomasti vaivaa tai heillä on käynyt todella hyvä tuuri, sillä sarjan kaikki lapsinäyttelijät ovat oikein hyviä, parhaimmillaan loistavia. Heidätkin on kirjoitettu oikeiksi ihmisiksi, jonka ansiosta muksut vaikuttavat aidoilta myös silloin kun söpöyskerroin viedään tahallisen överiksi.

Vaikka sarja sisältääkin jonkin verran kliseistä böö-säikyttelyä, niin sen tekijät onnistuvat erinomaisesti. Aivan liian monessa kauhutarinassa itse kauhu on pääosassa, mutta The Haunting of Hill House keskittyy aidon oloisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa, jotka ovat huomattavasti pelottavampia kuin mikään yliluonnollinen.

Kehuin viikko sitten myös 12. lokakuuta Netflixiin saapuneen Apostlen arviossani yhdeksi vuoden parhaista kauhuelokuvista. Genressään aivan eri äärilaitaa edustava Haunting on Hill House saa saman tittelin sarjojen puolella.