Uusimmat

Arvostelu: Netflixin Stranger Things -sarjan kakkoskausi on vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäinen

24.10.2017 12:55 Aki Lehti

Stranger Things on edelleen viihdyttävä kasaripastissi, vaikka ei tarjoakaan juuri mitään uutta.

Netflix lähetti tuttuun tyylinsä Stranger Things -sarjan kakkoskauden kaikki yhdeksän jaksoa toimittajille etukäteen katsottavaksi, mutta vaati samalla allekirjoittamaan paperinivaskan, jossa kielletään kertomasta uusien jaksojen juonesta periaatteessa yhtikäs mitään. Tämä arvio olisi ollut taatusti muutenkin spoilerivapaa, mutta nyt emme voi kertoa mielipidettämme muutamasta hyvinkin oleellisesta asiasta, joiden kritisointi tai kehuminen ei olisi taatusti pilannut kenenkään katselunautintoa.

Stranger Things oli kesän 2015 jättihitti, jollainen siitä tuli ilman massiivista mainoskampanjaa. Puskaradion kehut riittivät ja sarjasta innostuivat muutkin kuin me 1980-luvulla lapsuuttamme eläneet. Stranger Thingsin luojilla Matt ja Ross Dufferilla on taatusti ollut melkoiset paineet jatkon kanssa. Myös käsikirjoittajina ja ohjaajina toimivat veljekset onnistuvat pääosin hyvin, eivätkä ole lähteneet muuttamaan toimivaa kaavaa oikeastaan lainkaan, joka on samalla sekä hyvä että vähän turhankin turvallinen ratkaisu.

Tapahtumapaikkana on taas Hawkinsin pikkukaupunki ja kaikki sarjan tärkeimmät hahmot ovat onneksi edelleen mukana. Willin (Noah Schnapp) pelastamisesta Upside Down -ulottuvuudesta on kulunut vajaa vuosi ja monsterin ilmeisesti päihittänyt Eleven (Millie Bobby Brown) on kadoksissa.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1984 syksyyn, vain vähän ennen Halloweenia. Tällä kaudella suuremmassa roolissa oleva Will ja hänen kaverinsa Mike (Finn Wolfhard), Dustin (Gaten Matarazzo) ja Lucas (Caleb McLaughlin) ovat edelleen lapsia, rehellisiä nörttejä, jotka kaahaavat fillareillaan ja juttelevat radiopuhelimien välityksellä, vaikka murrosikä onkin jo oven takana. Hormonit alkavat selvästi jo hyrrätä, sillä Max (Sadie Sink), pikkukylään sekopäisen veljensä kanssa muuttanut tyttö laittaa sankariemme pasmat ja kemiat sekaisin.

Poliisipäällikkö Hooper (David Harbour) ahertaa arkisten juttujen parissa, ja Willin äiti Joyce (Winona Ryder) on löytänyt uuden poikaystävän, jota esittää Taru sormusten herrasta -elokuvista tuttu Sean Astin, joka oli mukana lapsinäyttelijänä Goonies -Arkajalat -leffassa, josta Stranger Things myös lainaa reippaasti. Toinen uusi hahmo on tohtori Owens (Paul Reiser), jonka mielestä omituisissa kohtauksissa joista Will kärsii ei ole mitään yliluonnollista.

Kakkoskauden kerronta on ensimmäistä hitaampaa ja tarina lähtee kunnolla käyntiin vasta vähän ennen puoliväliä. Aivan liian monet Netflix-sarjat on väkisin venytetty turhan pitkiksi ja myös Stranger Thingsin stoorin olisi aivan hyvin saanut kerrottua viiden jakson aikana. Erona useisiin muihin striimauspalvelun alkuperäissarjoihin on se, että Stranger Thingsin muksujen ja muidenkin hahmojen touhuja katsoo oikein mielellään, vaikka tarina välillä junnaakin paikoillaan.

Junnausta suurempi ongelma on kuitenkin se, että kakkoskauden stoori on miltei identtinen jo nähdyn kanssa. Se on itsestäänselvää, että 1980-luku lukemattomine viittauksine esimerkiksi Stephen Kingiin, Ghostbustersiin ja John Carpenteriin on ennallaan ja sarja on tyylipuhdas sekoitus Stand by Me -elokuvaa, E.T.:tä, Poltergeistia ja vaikka mitä muuta aikakauden musiikkeineen ja muoteineen, mutta itse stooriin olisi kaivannut suurempaa irtiottoa. Syynä siihen, että Netflix kieltää kertomasta mitään juonesta taitaa olla se, että katsoja kyllä arvaa aivan taatusti jakson tai pari nähtyään mitä loppukaudella tapahtuu.

Paikoitellen tunnelma on reippaasti synkempi kuin aiemmin ja tyyli lähempänä puhdasta kauhua. Se on vain hyvä asia, sillä välillä uhka tuntuu aidolta ja päähenkilöiden puolesta saa oikeasti pelätä. Liiallisen synkistelyn puolelle ei kuitenkaan mennä ja huumoria on tarjolla juuri sopivassa määrin.

Tekijöillä on ollut selvästi käytettävissään suurempi budjetti kuin aiemmin, mutta näin autenttisen kasaritunnelman keskellä ei voi kuin ihmetellä, että miksi ihmeessä suunnilleen kaikki erikoistehosteet on tehty tietokoneilla. Vanhan koulukunnan tehosteet olisivat sopineet paljon paremmin fiilikseen ja CGI-öttiäiset näyttävät eksyneen aivan väärään ohjelmaan.

Vaikka uuden kauden kertomus onkin hyvin samankaltainen jo nähdyn kanssa, niin lähtökohdat ovat aivan erilaiset. Ensimmäinen kausi päättyi niin, että sarjan olisi halutessaan voinut lopettaa siihen, eikä se tarjonnut juurikaan vastauksia. Uusien jaksojen alussa hahmot eivät vieläkään tiedä juuri mitään Upside Down -ulottuvuudesta tai mitä Willille oikein tapahtui hänen joutuessaan sinne. Hahmot kuitenkin tietävät moisen paikan monstereineen olevan olemassa, ja se tarjoaa mahdollisuuden laajentaa mytologiaa. Yliluonnollisesta opitaan uusien jaksojen aikana lisää, mutta paljon enemmäkin olisi voinut tarjota.

Ehkäpä Dufferin veljekset säästävät suurimmat paljastukset seuraaville kausille, joita on luvassa vielä ainakin kaksi, ehkä jopa kolme. Moinen määrä kuulostaa vähän pelottavalta, mutta ehkäpä kerrottavaa riittää, varsinkin kun veljekset ovat maininneet, että jatkossa tapahtumat siirtyvät pois Hawkinsin kaupungista. Myös yksi kiinnostavimmista aiheista on vielä kokonaan käsittelemättä, sillä juniorimme eivät ole vielä päässeet kunnolla teini-ikään, ja perinteisen kasvukertomuksen lisääminen fantasiakauhudraamaan nostaa sen taatusti aivan eri tasolle.

Stranger Thingsin kakkoskausi on kaukana mestariteoksesta, mutta tarjoaa juuri sitä mitä yleisö siltä haluaa – toimivaa viihdettä ja kasarinostalgiaa.

Stranger Thingsin uudet jaksot tulevat tarjolle Netflixiin perjantaina 27. lokakuuta.

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat