Arvostelu: Netflixin uusi The Witcher -fantasiasarja onnistuu mahdottomassa

23.12.2019 09:01 | Skye Borg

Netflixin vuoden odotetuimpiin sarjoihin kuuluva The Witcher julkaistiin perjantaina. Ahmimme koko ensimmäisen kauden kerralla hyvällä ruokahalulla.

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin menestyskirjoihin pohjautuva The Witcher – Noituri on Netflixin uusin suursarja, joka yhdistelee kauhuelementtejä slaavilaisista kansantaruista ammennettuun kuvastoon. Fantasiasarjan kehityksestä pitkälle vastannut Lauren S. Hissrich on korostanut erityisesti sitä, että The Witcher perustuu kirjoihin, eikä niinkään CD Projekt Redin suosittuihin videopeleihin. Sarja kuitenkin tasapainoilee kirjojen ja pelien välimaastossa onnistuneesti: lopputuloksena on kiehtova ja raaka fantasiaseikkailu, jolle on kyllä tilaa tv-sarjojen joukossa.

The Witcherin juoni kulkee kolmea eri päähahmoa seuraten useammassa eri aikajanassa, rikkomatta kuitenkaan kaiken takana olevaa suurempaa tarinakokonaisuutta. Henry Cavillin esittämä Geralt Rivialainen, eli itse Noituri, on parhaimpinakin päivinään tyly, vähäsanainen ja suoraan toimintaan uskova mutantti. Muutos useampien tuntemasta Teräsmiehestä noituriksi on uskottava, sillä Cavill omaa raamit, joiden harteille voi asettaa sekä legendaarisen supersankarin viitan että muutaman miekan. Geralt kulkee pitkin valtakuntia tappaen hirviöitä maksusta ja pysyttelee muuten omissa oloissaan puhuen lähinnä uskolliselle hevoselleen Roachille (suomeksi nimi on muuntunut Särjeksi kirjojen mukaan).

Noiturina olo ei ole helppoa, sillä näitä harvinaisia mutantteja pidetään paitsi vaarallisina myös vastenmielisinä. Kansan keskuudessa kerrotaan myös tarinaa noiturien kyvystä olla neutraaleja: he eivät valitse puolia, eivätkä sotkeudu politiikkaan. Noiturit eivät tunne mitään, eivätkä varsinkaan rakastu. Tarinan edetessä käy kuitenkin selville, että Geralt on kovan kuorensa alla kaikkea muuta kuin yksiulotteinen hirviöiden tappaja.

The Witcherin kaksi muuta pääjuonta esittelevät katsojille nuoren prinsessa Cirin (ihastuttava Freya Allan), jonka pakomatka luhistuvasta kuningaskunnasta johtaa hänet seikkailulle kohti kohtaloaan. Parhaimmillaan sarja on kuitenkin kertoessaan lumoavan kauniin maagin, Yenneferin (Anya Chalotra), tarinaa. Siinä missä videopelit esittelivät aikoinaan peleille perinteisen seksikkään fantasiamaagin, ottaa tv-sarja mallia nimenomaan kirjoista, ja on uskollisempi kirjailija Sapkowskin halulle luoda monitahoisempi hahmo. Yenneferin tarina alkaa ulkomuodoltaan rujon ja hyljeksityn nuoren tytön matkana. Uuden nahan luominen ja kauniiksi muuttuminen vaatii hintansa, ja tämän tapahtuman kuvaus onkin yksi The Witcherin raaimpia kohtauksia: kauneudesta täytyy maksaa, eikä hinta ole pieni.

Noiturin maailma on synkkä ja komea. Se tavoittelee harvoin Game of Thrones -tyylisiä valtavia massakohtauksia tai uppoutuu kuvaamaan matkailumainosta muistuttavia maisemia. Tarjolla on märkiä soita, käppäisiin kyliin soluttautuvaa usvaa ja linnojen valtavia halleja. Alussa tuntuukin siltä, että sarja on kovin vaatimaton, ja keskittyy enemmänkin kertomaan Noiturin tarinaa “viikon monsteri” -tyylisellä ratkaisulla. Tämä ei olisi varsinaisesti harmi, sillä hirviöt ovat melko onnistuneita tehosteolioita, joiden metsästyskohtaukset ja taistelut ovat kiinnostavia, sekä olennainen osa Geraltin tarinaa. Hirviöiden syntytarinat ovat useammin lähtöisin ihmisten julmuudesta, ja kertoo synkkää tarinaa ihmisistä, jotka tässä maailmassa elävät. Kerrontatahti siirtyy jaksojen edetessä kuitenkin yhä enemmän kohti suurempia kokonaisuuksia, kun Cirin, Geraltin ja Yenneferin erilliset polut kulkeutuvat yhä lähemmäksi toisiaan.

Vastapainoksi kaikelle synkistelylle ja puheille suuremmasta kohtalosta toimii trubaduurina tarinaan valssaava Jaskier (Joey Batey), joka peleissä tunnetaan nimellä Dandelion. Geraltin seuraan itsepintaisesti tunkevasta maanvaivasta voi tulla kolmikon yhdessä pitävä liima, jos hän vain onnistuu pitäytymään poissa Geraltin ärsyyntymisen tieltä. En väitä, etteikö myös Geralt olisi hauska – hahmon pureva sarkasmi on osuvaa ja pienimuotoista, kuten pitääkin.

Vaikka The Witcherissä on väkivaltaa ja paljasta pintaa enemmän kuin tarpeeksi, on kaikessa konstailemattoman oloinen tunnelma. Seksi ja paljaat rinnat eivät ole olemassa shokeeratakseen katsojia, vaan kuvaamassa hahmojen mielitekoja ja taistelua olemassaolosta. Toisaalta on kysyttävä, ketä paljaat rinnat enää nykyaikana tv-sarjassa järkyttäisivät, joten olisiko tilaa myös toisenlaiselle tavalla kertoa ja näyttää intiimejä asioita?

Paljaan pinnan vastapainona toimivat huolellisesti luodut puvut, jotka ovat täynnä hienoja yksityiskohtia. Sarjan puvustuksesta vastaava Tim Aslam on kertonut Henry Cavillin fysiikan aiheuttaneen haasteita puvun kestävyydelle: miehen suuret lihakset aiheuttivat niin paljon hankausta ottojen aikana, että pukuun jouduttiin uusimaan nahkapaikkoja niiden kuluessa puhki. Näin katsojan näkökulmasta kuitenkin kiitämme sekä puvustajaa että Cavillia ansioistaan kuntosalin puolella.

Väkivallan seassa The Witherissä nähdään erinomaista miekkataistelua, jonka rinnalla muiden tv-sarjojen ja elokuvien veitsen heiluttelut tuntuvat köyhiltä. Henry Cavill on elementissään suorittaessaan monimutkaisia ja tarkkuutta vaativia lyöntisarjoja. Jo ensimmäisessä jaksossa katsojille käy selväksi kaksi asiaa: Geraltille ei kannata ryttyillä – ja miksi juuri Cavill on valittu sarjan pääosaan. Kun miekkataistelut yhdistetään Geraltin käyttämiin erikoisvoimiin – kuten Aard, joka sinkoaa vastustajan telekineettisesti ilmojen halki – on tuloksena kiehtovaa seurattavaa, jota toivoo saavansa lisää.

Geralt on kuten maailma jossa hän elää – yhdistelmä raakaa voimaa ja taikaa, tasapainoilemassa moraalisten valintojen hankalalla nuoralla.

Sarjana The Witcher – Noituri onnistuu mahdottomassa. Se vastaa pelaajien odotuksiin Geraltista, joka näyttää ja kuulostaa siltä, mihin he ovat tottuneet. Samalla sarja luo kirjoista tutun rikkaan fantasiamaailman, jossa valta otetaan voimalla ja ihmiskohtalot ovat kaaoksen keskellä joskus toissijaisia.

Toisinaan The Witcherin kerronta kyllä tuntuu sekavalta ja jopa töksähtelevältä. Asioita tapahtuu ilman seuraamuksia ja ihmiset ajautuvat tilanteisiin, jotka olisi voitu välttää pienellä harkinnalla. Pääjuoni juoksee toisinaan hurjaa vauhtia eteenpäin vuosikymmeniä, ja jättää hahmojen salaisuuksia varjoihin odottamaan jo tekeillä olevia tulevia kausia.

The Witcherin ensimmäisen kauden kahdeksan jaksoa polkaisevat käyntiin sarjan, jonka toivoo jatkuvan vielä pitkään. Noiturin maailma on lupaava – perinteisen fantasiatoiminnan seasta löytyy monimutkaisempi tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Keskustelu

Se tavoittelee harvoin Game of Thrones -tyylisiä valtavia massakohtauksia

Huomautus: Kun aloin katsoa GoT:tä aikana kun se oli oikeasti hyvä sarja ja jolloin se suosionsa keräsi niin siinä ei näytetty yhtään ainoata massakohtausta ja suuret taistelut kuitattiin jonkun hahmon sanallisella kertomuksella lopputuloksesta. Sitten kun budjetti alkoi suosion mukaan kasvaa, niin ensin näytettiin pikaisia otoksia tapahtumista, kuten Red Weddingissä ja vasta ihan lopussa päädyttiin näyttämään suuria massakohtauksia… Joka enemmän haittasi tarinankerrontaa kun hyödytti lukuisten logiikkavirheidensä ja hölmöilyjensä takia.

Näin sarjan neljänteen osaan ehtineenä ja samaan aikaan välillä 'Viimeinen toivomus' äänikirjaa kuunnellessa ihmetyttää hieman että melkein kaikki kirjan kohtaukset on jollain tavalla kirjoitettu uusiksi ja tilanteet ratkeavat ihan eri tavalla, vaikka periaatteessa suuressa kuvassa samalla tavalla ehkä edetään. Onkohan kaikki muuttelu tosiaan ollut välttämätönta.

Zade

Sarja on viihdyttävä ja rakkaudella tehty mutta väkisin väännetty mustapeseminen tunkee läpi joka paikasta ja vaikka miten sen koittaisi sivuuttaa, se saa suorastaan typerät mittasuhteet. Se nyt valitettavasti tuntuu olevan Netflixin tavaramerkki.

Kieltämättä keskiaikaa imitoivassa fantasiamaailmassa on hieman typerää kun erillaisiin UV-pitoisuuksiin erikoistuneilla ihotyypeillä varustetut ihmiset muka elelevät sekaisin keskenään, kun liikkuvuus on keskiajan luokkaa ja kauppiaatkin käyvät lähinnä muutamissa naapurimaissa tai kulkevat jotain tiettyä helposti kuljettavaa reittiä edestakaisin. Sitten kun joku oudoilla silmillä varustettu muuten kyläläisestä menevä tyyppi kun tulee kylään, niin kaikki ovat epäluuloisia, mutta se toinen kaveri siinä vieressä jolla on oudot silmät ja outo poikkeava ihonväri ei herätä mitään ihmetystä.

Kuitenkin noissa lähtökohtaisesti fantasiamaailmoissa tuollaiset jutut menevät kaikkien muiden typeryyksien ohessa, kuten miten maagia tarvittiin luomaan tulipallo, mutta jonka sitten trebuchet viskasi ilman mitään ongelmia neljä-viisi kertaa pidemmälle kun minne Napoleonin tykit olisivat yltäneet tai kuinka Geralt selittelee kuinka sekä kuninkaan että pesantin on pidettävä sanansa, kun juuri jakso tai pari sitten oli jättänyt yhden aatelisen kuolemaan sen jälkeen kun hän oli paljastanut Geraltille tämän haluamat tiedot vapauttamistansa vastaan, kun vihjailukin on teknisesti lupaus vaikkei jotain ääneen sanoisikaan jos kummatkin selkeästi ymmärtävät mistä kauppaa käydään.

Itseäni ärsyttää tuo mustapesu lähinnä siinä vaiheessa kun historiallisia tapahtumia tai kansallisia saagoja aletaan afrikkalaistaa jotta saataisiin aivopestyä jonkinlainen yleinen hyväksyntä tälle nykyään tapahtuvalle kansakuntien alueiden laajamittaiselle uudelleenasuttamiselle. Yhtä vähän kun hyväksyn kolonialismia niin hyväksyn sitä että kansat jotka ovat tuhonneet omat alueensä liikasyntyvyydellä ja ympäristön riistotaloudella (lue tragedy of commons-typeryydellä) siirretään toisille alueille tekemään siellä se sama suojelun tai jonkun teennäisten ihmisoikeuksien varjolla ja sen oikeuttamiseksi sitten omitaan toisten historia, myytit ja tarinat ja väritetään ne muilla kansoilla. Itsellä loppui jonkun Beowulf-sarjan katsominen kuin seinään kun siinä alkoi hyppiä murjaaniheimoja muinaisella tanskanmaalla.

Tässä artikkelissa on muuten hyvä esimerkki niistä lieveilmiöistä mitä syntyy kun kun noita tarinoita ja historiaa tarkoitushakuisesti mustapestään. Egyptin takana oli kyllä Nuubian kuningaskunta (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) josta Egyptiläiset hakivat Kaanainmaan tapaan orjia, mutta olen aika varma ettei niissä kanaanilaisissa uskonkääröissä ole mainintaa afro-amerikkalaisista tai intiaaneista…

Ei ollut kummoinen tuo eka kausi. Olisi vähän kaivannut parempaa juonen kerrontaa ja monisyisempiä hahmoja. Tuskin tulee toista kautta katsottua. Visuaalisessa puolessa ei ole mitään vikaa.

Miksi muuten kaikissa jenkkituotannoissa näyttelijät kähisee eikä puhu normaalisti?

Muropaketin uusimmat