Arvostelu | Netflixin upeankarmivan The Haunting of Hill Housen kakkoskausi Bly Manor ei ole kauhua, vaan tappavan tylsää goottisaippuaoopperaa

08.10.2020 19:52 | Aki Lehti

The Haunting of Bly Manor tarjoaa kauhun sijaan goottiromantiikasta epäonnistuneesti ammentavan rakkaustarinan.

Mike Flanaganin kaksi vuotta sitten Netflixissä nähty Shirley Jacksonin klassikkoromaanin perustuva The Haunting of Hill House oli loistava kauhusarja ja kaikkea muuta kuin perinteinen kummitustalotarina. Vaikka mukana oli luonnollisesti aaveita ja muuta yliluonnollista, niin suurin osa sen kauhusta syntyi kertomuksen kartanoon muuttaneen perheen traumoista, surusta ja kommunikaatio-ongelmista.

Antologiasarjan kakkoskausi on nimeltään The Haunting of Bly Manor, eikä sen tarinalla ole mitään tekemistä Hill Housen kanssa. Myös Bly Manor perustuu kirjaan, Shirley Jacksoniakin inspiroineen Henry Jamesin vuoden 1898 The Turn of the Screw -pienoisromaaniin, mutta mukana on vaikutteita hänen useista muistakin teoksistaan.

Kovin moni tuskin odottaa uutuuden olevan Hill Housen kaltainen mestariteos, mutta näistä lähtökohdista luulisi silti syntyvän oivallisen kummituskartanotarinan. Bly Manor on harmi kyllä totaalinen pettymys, varsinkin ensimmäisen kauden tunnelmallisen kauhun faneille. Sarja näyttää edelleen suunnilleen samalta pimeine käytävineen ja loputtomine varjoineen, joissa hiipivät yliluonnolliset asiat missaa vähän turhankin helposti. Myös musiikki on tuttua, mutta Bly Manor ole lainkaan pelottava, eikä oikeastaan edes kauhua, vaan rakkaustarina.

The Haunting of Bly Manor sijoittuu 1980-luvulle, Englannin maaseudulla sijaitsevaan kartanoon. Talon isäntä Henry (Hill Housessakin nähty Henry Thomas) palkkaa hänelle työskennelleen au pairin kuoltua uuden lastenhoitajan, Victoria Pedrettin esittämän amerikkalainen Danin, jolla on jokaisen muun hahmon tapaan omat salaisuutensa.

Dani päätyy hoitamaan kahdeksanvuotiasta Floraa (Amelie Bea Smith) ja tämän muutaman vuoden vanhempaa Miles-veljeä (Benjamin Evan Ainsworth), jotka ovat asuneet Henry-setänsä kanssa heidän vanhempiensa mystisen katoamisen jälkeen. Oudot ja omalaatuiseet juniorit ovat pelottavinta mitä sarjalla on tarjota, vaikka lapsista nuorempi onkin lähinnä herttainen. Henry-setä viettää suurimman osan ajasta viskipullon, omien demoniensa ja murheidensa kanssa, jotka liittyvät itse kartanoon ja hänen kadonneeseen veljeensä.

Mukana on muitakin perheenjäseniä, mutta myös kartanon työntekijöitä, joista ainakin osan olisi voinut jättää tarinasta kokonaan pois. Owen-kokki (Rahul Kohli), talonmies Jamie (Amelia Eve) ja taloudenhoitaja Mrs. Grose (T’Nia Miller) vaikuttavat ainakin aluksi suht normaaleilta, mutta Bly-kartanossa kaikilla on omat syntinsä ja synkät menneisyytensä. Kaikkien kertomusten on ainakin tarkoitus kietoutua yhteen, tarinoiden kattaessa vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja. Bly Manorissa kuolleet eivät pysy kuolleina, mutta ajassa ees taas hyppivistä tarinoista ja loputtomista juonenkäänteistä on hankala innostua, sillä ne eivät etene yhtikäs mihinkään.

Vaikka sarja perustuukin pääosin yli sata vuotta sitten ilmestyneeseen teokseen, niin tämän enempää juonesta tai hahmoista ei kannata kertoa, sillä muuten mennään spoilerien puolella. Sarja ei ole suora adaptaatio Henry Jamesin alkuperäisteoksista, vaan modernimpaan ympäristöön siirrettyyn tarinaan on tehty radikaalejakin muutoksia.

Flanagan on kertonut rehellisesti, että kauhun ohella Bly Manorin keskiössä ovat rakkaustarinat, goottiromantiikka ja ihmissuhteet, jotka eivät hänen mukaansa ole siirappisia, vaan täynnä piilotettuja salaisuuksia ja yliluonnollista tuskaa. Sellaista klassinen goottiromantiikka parhaimmillaan onkin, toisin kuin Bly Manorin synkän komeisiin lavasteisiin sijoitetttu puuduttava saippuaooppera.

Flanagan tuhlaa yhdeksän jaksoa ja melkein yhtä monta tuntia tarinaan, jonka kertoisi vallan mainiosti reilun parin tunnin mittaisessa elokuvassa. Myös The Haunting of Hill House eteni hitaasti, mutta se oli yksi sarjan vahvuuksista. Verkkaiselle tahdille oli syynsä, joka sai katsojan oikeasti välittämään tarinan hahmoista. The Haunting of Bly Manoria on hankala uskoa visuaalisesta ilmeestään huolimatta Flanaganin tekeleeksi, sillä se on rytmitykseltään aivan täyttä Netflixiä.

Sarja junnaa, junnaa ja junnaa, kunnes kahdeksannen jakson aikana tapahtuu vihdoinkin jotain ja vauhdilla, kertojaäänen muuttuessa melkein kuin dvd:n kommenttiraidaksi. Paketti saadaan silti melko näppärästi kasaan. Sen jälkeen on kuitenkin luvassa vielä yksi jakso, joka selittää kädestä pitäen syyt aiempien jaksojen loputtomaan suossa tarpomiseen sekä noin tuhanteen takaumaan ja puuduttaviin taustatarinoihin.

Bly Manor yrittää olla syvällisen monimutkainen, mutta paljastuu lopussa pöhkön simppeliksi. Moni katsojista on taatusti luovuttanut jo paljon ennen.

Täynnä tunnetta ollut The Haunting of Hill House oli malliesimerkki pitkänrauhallisesta tarinasta, joka oli myös oikeasti pelottava, koskettava ja jopa sydäntäsärkevä. Bly Manor edustaa toista ääripäätä, näyttäen kuinka hidastempoista, päällisin puolin monimutkaista ja monella tasolla liikkuvaa sarjaa ei tehdä.

The Haunting of Bly Manor ei ole kauhusarja, vaan mukamonimutkaisten juonenkäänteiden avulla joten kuten yhteenpunottu rakkaustarina, joka ei kosketa lainkaan. Myös goottiromantiikka hukkuu jonnekin loputtoman saippuasarjamaisen länkytyksen alle.

Huomenna perjantaina 9. lokakuuta Netflixiin tarjolle tuleva The Haunting of Bly Manor on vuoden pahimpia pettymyksiä.

Muropaketin uusimmat