Arvostelu Nicolas Cagen vampyyrikomedia Renfield on yhdistelmä Deadpoolia ja What We Do in the Shadowsia
Renfield mässäilee verellä ja sisälmyksillä, mutta hauskinta kauhukomediassa on Nicolas Cagen näyttelemä Dracula.
Ensi-ilta:
Alkuperäisnimi: Renfield
Ohjaus: Chris McKay
Käsikirjoitus: Ryan Ridley
Pääosissa: Nicholas Hoult, Nicolas Cage, Awkwafina, Ben Schwartz, Adrian Martinez
Pituus: 93 minuuttia
Ikäraja: K16
Nicolas Cage esittää vihdoinkin Draculaa ja nauttii joka hetkestä.
Nykyhetken New Orleansiin sijoittuvassa Renfield-elokuvassa nähtävä verenimijä on kunnianosoitus niin Max Schreckin Nosferatulle kuin Bela Lugosin Draculalle. Cagen suoritus on Renfieldin parasta antia, vaikka Draculansa on ainakin hänen omalla asteikollaan jopa hillitty.
Suoraan mykkäelokuvien kuvastosta lainattua hyperekspressiivistä tulkintaa ei tällä kertaa ole tarjolla. Saksalaisen ekspressionismin tyylikeinoja kunnioittavan vampyyriroolin Cage teki jo vuoden 1988 Vampire’s Kiss -elokuvassa. Omalla omituisella tavallaan Renfieldiä parempi elokuva on juuri se teos, josta liian moni Cage-meemi on saanut alkunsa.
Muun muassa mainiosta The Lego Batman Moviesta ja aivan karmeasta The Tomorror War -tieteistoiminnasta tutun Chris McKayn käsissä tuorein Dracula-sovitus kääntyy ääriväkivaltaiseksi kauhukomediaksi. Nimensä mukaisesti päähenkilönä on vampyyrin apulainen Renfield, joka ei tällä kertaa popsi eläviä hyönteisiä silkkaa hulluuttaan. Nicolas Houltin esittämä hommaansa kyllästynyt Renfield saa ötököitä rouskimalla hetkelliset supervoimat.
Elokuva sekoittaa samaan pakettiin turhan monta ideaa ja juonikuviota. Mittaa leffalla ei ole kuin 93 minuuttia, mutta se tuntuu huomattavasti pidemmältä. Tahallisen tyhmä ääriväkivalta ja puujalkavitsit naurattavat, mutta kokonaisuutena Renfield on harmillisen yhdentekevä.
Sen sataan kertaan nähtyyn Draculaan on ollut pakko keksiä uusi tulokulma. Renfield-apulaisen nostaminen keskiöön on ihan näppärä, muttei kovin omaperäinen idea. What We Do in the Shadows -elokuva ja -tv-sarja esittivät samankaltaisen juonikuvion huomattavasti hauskemmin fiksumman huumorin keinoin.
Houltin näyttelemä Renfield on palvellut Draculaa melkein sata vuotta.
Hän hoitaa arkiset asiat päivänvalossa. Kreivin viitta vaatii kuivapesua ja mestarille täytyy hoitaa syötävää. Vuosikymmenten jälkeen touhu ei tunnu enää palkitsevalta ja omatuntokin kolkuttelee. Läheisriippuvaisten tukiryhmän kautta Renfield löytää vampyyrille uhreiksi vaimonhakkaajia ja toinen toistaan pahempia rikollisia.
Dracula himoaa kuitenkin viattomien verta, eikä Renfield uskalla sanoa mestarilleen vastaan. Ei ainakaan ennen kuin ystävystyy ja ihastuu Awkwafinan esittämään New Orleansin ainoaan rehelliseen poliisiin ja sotkeutuu kaupungin pelätyimmän rikollisliigan touhuihin.
Renfield saa mahdollisuuden sovittaa syntejään laittamalla pahiksia kylmäksi supervoimiensa avulla.
Elokuva haluaa olla yhtä aikaa kyttäkomedia, kauhuparodia ja Deadpool-tyylinen ääriväkivaltamässäily. Se yrittää repiä huumoria kauhuleffakliseistä ja pop-kulttuuriviittauksista. Renfieldin jokainen osa-alue jää vähän puolitiehen.
Täysin överiksi vedetty gore muuttuu loppua kohden puuduttavaksi. Veri ja sisälmykset toimivat taas parhaiten kohtauksissa joissa tehosteet on toteutettu kameran edessä. Renfield ja Dracula repivät kyllä ihmisiä vaivatta riekaleiksi, mutta touhu ei ole tarpeeksi oksettavaa. Muutaman kymmenen irtoraajan ja digiverisuihkulähteeksi muuttuvan ihmistorson jälkeen mässäily menettää tehonsa.
Leffa on oikealla tavalla ällöttävä heti alussa, tuleen syttyneen Draculan yrittäessä hitaasti parannella itseään. Lateksikerrosten alle jemmattu Nicolas Cage on melkoinen ilmestys. Näyttelijä loistaa roolissaan omalla omintakeisella tavallaan jopa kaikkien monsterimaskien alla. Cagen omahyväinen Dracula-paskiainen on mukana melkein jokaisessa elokuvan hauskimmissa kohtauksissa.
Hoult puolestaan ei oikein vakuuta koomisessa roolissaan. Itsesäälissään rypevä, ties kuinka monta tuhatta ihmistä tappanut sekopää hauskuttaa kieroutuneella tavalla. Muutamaa rauhallisempaa kohtausta lukuun ottamatta Houltin ajoitus tuntuu olevan olevan vähän vinksallaan. Tästä lienee kuitenkin syyttäminen käsikirjoitusta, sillä välillä näyttelijän fyysinen komedia osuu aivan nappiin.
Renfieldin kertojaääni on täysin turha jauhaessaan jargonia toksisista ”ihmissuhteista.” Cage tekee roolissaan kaksikon välit enemmän kuin selväksi.
Leffa todellakin herää henkiin jokaisessa elävän kuolleen kohtauksessa. Dracula on uhkaava iljetys, mutta myös täysi surkimus. Aivan kuten useimmat oikeatkin hyväksikäyttäjät.
Renfieldin kantava teema on velkaa ties kuinka monelle teokselle vääntäessään komediaa ikivanhasta ideasta, joka on ottanut itsensä tosissaan liian pitkään.
Sarjakuvamaisen verimässäilyn kylkeen olisi kaivannut enemmän ainakin satiiria. Huumoria olisi saanut revittyä todella helposti myös esimerkiksi siitä miten ikivanha vampyyri pärjää nykymaailmassa modernin teknologian kanssa. Tosin sekin aihe on käsitelty kattavasti What We Do in the Shadowsissa.
Renfield ei ole huono elokuva, mutta sen ideat jäävät puolitiehen. Cagen esittämä Dracula olisi ansainnut ympärilleen jotain muuta kuin saman tien unohtuvaa kertakäyttöviihdettä.
RENFIELD
”Nicolas Cage on tarkoituksella sivuhahmo, mutta hänen Draculansa kantaa silti Renfield-verimässäilykomediaa harteillaan.”
