Arvostelu: Norjan terrori-iskuista ja Utøyan saaren massamurhasta kertovista elokuvista yksi on kammottavan huono ja toinen ahdistavan järkyttävä
Paul Greengrassin 22 July ja Erik Poppen U – 22 July eroavat toisistaan radikaalisti.
Vain viikon sisällä toisistaan Suomessa ensi-iltansa saavat elokuvat U – 22 July ja 22 July kertovat molemmat äärioikeistolaisen Anders Behring Breivikin suorittamista Norjan vuoden 2011 terrori-iskuista ja Utøyan saaren traagisesta massamurhasta. Niissä sai surmansa yhteensä 77 ihmistä. Muun muassa Jason Bourne -elokuvista tutun Paul Greengrassin 22 July sai ensi-iltansa viime viikon keskiviikkona 10. lokakuuta Netflixissä. Erik Poppen ohjaama U – 22 July saapuu teattereihin nyt perjantaina 19. lokakuuta.
22 July on melkoisen mauton tekele, jonka suurin synti on silti se, että melkein kahden ja puolen tunnin mitassaan elokuva on todella tylsä. Ensimmäiset 20 minuuttia näyttävät terroriteot ja massamurhat kuvattuna dokumentaariseen tyyliin kuten Paul Greengrassilla on tapana, jonka jälkeen loppuelokuva keskittyy kolmeen eri hahmoon. Pääosassa on hengenvaarallisesti ampumisessa haavoittunut Viljar (Jonas Strand Gravli) ja hänen paranemisprosessinsa, jossa tämän täytyy ensin opetella kaikki kävelystä lähtien uudelleen. Sen jälkeen hän kamppailee loputtoman pitkään päätöksen kanssa lähteäkö todistajaksi oikeussaliin.
Viljarin täytyy voittaa omat pelkonsa, koska muuten Breivik voittaa saadessaan julistaa omaa sanomaansa. Samaan aikaan leffa kuitenkin esittelee murhaajan julistamassa juurikin sitä sanomaansa, käyden yksityiskohtaisesti läpi hänen ajatusmaailmansa ja mielipuoliset uskomuksensa, antaen terroristille juuri kaiken sen huomion mitä tämä teoillaan hakikin. Murhaaja saatetaan naurunalaiseksi hänen halutessaan puhua itse oikeudessa, mutta se ei paljoa auta. Jostain syystä elokuva myös yksinkertaistaa asioita aivan liikaa, vihjaten Breivikin olevan hirviö huonon äiti-poika-suhteen takia.
Vaikka Paul Greengrass ei tietenkään näytä Breivikiä positiivisessa valossa, ja elokuva on olevinaan kertomus siitä kuinka kansakunta selviää yhdessä järkyttävästä tapahtumasta, niin 22 July ei silti ole millään tasolla syvällinen, vaan pelkkää viihdettä. Ylipitkänäkin Viljarin tarina ja varsinkin kertomus Breivikin asianajajan kamppailusta oman moraalinsa kanssa on pelkkä pintaraapaisu, ärsyttävän banaali tiivistelmä todella monimutkaisesta aiheesta.
Taiteelliset vapaudet tositapahtumiin perustuvassa taideteoksessa ovat tietysti sallittuja, mutta jos ohjaajan tarkoituksena on näyttää kuinka norjalaiset oikeasti tukivat ja selvisivät tragediasta toistensa avulla, niin esimerkiksi kolme päivää tapahtumien jälkeen Oslossa järjestetyn yli 80 000 osanottajan muistotilaisuuden jättäminen pois elokuvasta on käsittämätöntä.
Näköjään vielä viikko leffan katsomisen jälkeenkin Greengrassin teos aiheuttaa niin vahvoja tunteita, etten taida esimerkiksi alkaa edes pohtia sitä miksi norjalaiset näyttelijät puhuvat elokuvassa englantia.
Syy on tietysti itsestään selvä.
No, ainakin koko kuvausryhmä ja näyttelijät ovat norjalaisia, mutta se ei tee tästä kammotuksesta yhtään sen parempaa elokuvaa. Osia leffasta on kuvattu Oslossa, mutta kertoman mukaan ohjaaja ei ollut tervetullut kaupunkiin ja päätyi tekemään teoksensa valmiiksi Islannissa.
Jo Rakkautta & Anarkiaa -festareilla Suomen ensi-iltansa saanut U – 22 July on Utøya-elokuvista se huomattavasti parempi, vaikka muutamaan otteeseen sekin saa miettimään miksi moinen on edes pitänyt tehdä.
Muun muassa 100 kertaa hyvää yötä – ja Hawaii, Oslo -elokuvista tutun Erik Poppen ohjaus on niin kaukana Greengrassin elokuvasta kuin mahdollista. Se on myös todella ahdistava ja järkyttävä kokemus, kuten syyttömille ja puolustuskyvyttömille henkensä menettäneille nuorille kunniaa tekevän elokuvan pitääkin.
U – 22 July tapahtuu reaaliajassa Utøyan saarella, eli alun pommiräjähdyksen jälkeen se kestää 72 minuuttia, juuri saman verran kuin Breivikin hyökkäys.
Utøyan tapahtumat esitetään fiktiivisen hahmon, Andrea Berntzenin esittämän Kaja-teinitytön kautta. Saarella olevat nuoret järkyttyvät kuullessaan Oslon pommi-iskusta, mutta ovat huojentuneita siitä että ovat kaukana tapahtumapaikasta. Sitten laukaukset alkavat ja ihmiset juoksevat, yrittävät paeta ja piiloutua ja kuolevat luoteihin. Koko elokuva on kuin yhtä pitkää ottoa, kameran seuratessa vain Kajaa hänen yrittäessään löytää siskonsa ja selvitä itse hengissä.
Poppen elokuva ei anna Breivikille tai tämän ajatuksille mitään arvoa, sillä terroristimurhaajan nimeä ei mainita leffassa kertaakaan, eikä häntä oikeastaan edes näytetä kuvissa. Vain muutaman kerran kankaalla vilahtaa mustiin pukeutunut, nuoria kohti ampuva hahmo. Mielipidettään U – 22 July ei peittele, vaan kertoo lopputeksteissään rehellisen mielipiteensä äärioikeistosta ja sen noususta.
Ahdistavuudessaan teos on omassa luokassaan, pelottavampi ja rankempi kuin mikään kauhuelokuva. Katsoja on kuin yksi kauheudet kokevista teineistä, mutta vaikka kuinka tekisi pahaa, niin U – 22 July on tämän vuoden pakollisia elokuvakokemuksista.
Tämän lähemmäs oikeaa tilannetta taitaa olla mahdotonta päästä ainakaan elokuvamuodosssa. U – 22 July onnistuu missiossaan aikana, jolloin melkein päivittäin saa lukea ampumisista ja terrori-iskuista. Uutisiin mielipuolisesta väkivallasta turtuu väkisinkin, mutta Erik Poppen teos onnistuu tekemään kauheuksista jälleen oikeita tapahtumia. Leffa suorastaan huutaa ja yrittää herättää katsojan, ollen kuin isku päin kasvoja.
Ainakin minut U – 22 July sai huomaamaan, miten arkiseksi väkivalta on muuttunut. Maailma on nykyään turvallisempi paikka kuin koskaan aiemmin, mutta liian monet sairaista teoista unohtuvat nykyään aivan liian nopeasti.
22 JULY
U – JULY 22
