Arvostelu: Al Pacinon ja Robert De Niron Netflix-elokuva The Irishman on viiden tähden mestariteos

28.11.2019 19:49 | Aki Lehti

Martin Scorsesen mafiaepookki edustaa ohjaajan tuotannossa samaa tyyliä kuin Mafiaveljet ja Casino, mutta se pohtii esimerkiksi luottamusta, rakkautta ja kunniaa aiempaa syvällisemmin. Tärkeimmät mietteensä elokuva esittää kuitenkin kärsimyksestä ja katumuksesta.


Ensi-ilta: 22.11. elokuvateattereissa ja 27.11.2019. Netflixissä
Alkuperäisnimi: The Irishman
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Charles Brandtin kirjan pohjalta Steven Zaillian
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci, Anna Paquin, Harvey Keitel & Jesse Plemons
Pituus: 209 minuuttia
Ikäraja: K16


Martin Scorsesen The Irishman on ehdottomasti yksi vuoden odotetuimmista elokuvista. Se sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla jo 27. syyskuuta, joten siitä kirjoitettujen arvioiden, analyysien ja mielipiteiden välttely on ollut todella hankalaa. Koska kyseessä on ohjaajan pitkäaikaisten yhteistyökumppaneiden kanssa tehty rikoselokuva, niin jo etukäteen oli suunnilleen selvillä mitä on luvassa. Silti yksi Yhdysvaltain parhaista ohjaajista onnistuu vielä 77-vuotiaana yllättämään, sillä The Irishman on paljon muutakin kuin sen sisarteokset Mafiaveljet, Casino tai The Wolf of Wall Street.

The Irishman on monilta osin täysin överi teos, mutta piru vie miten hyvin sen parissa viihtyykään. Elokuva on luonnollisesti kaikilta osa-alueiltaan alan parhaiden tekijöiden taidonnäyte, ja kolme ja puoli tuntia menee kuin hujauksessa. Se kannattaa ehdottomasti katsoa yhdeltä istumalta, sillä ajassa ees taas hyppivä teos vie katsojan parhaimmillaan transsimaiseen olotilaan, jonka jälkeen oikea maailma tuntuu jonkin aikaa omituiselta. Netflixistä katsottuna pari todella pikaista veskitaukoa sallittakoon, mutta pidempi paussi tipauttaa katsojan todennäköisesti takaisin tähän todellisuuteen, josta on hankala hypätä takaisin saman tien gangsteritarinan kyytiin.

The Irishman perustuu Mafiaveljien tavoin kirjaan, arvostetun gangsterin ja ammattitappaja Frank Sheeranin muistelmiin. Robert De Niron näyttelemä vuosina 1920–2003 elänyt Sheeran oli alun perin rekkakuski, joka aloitteli rikosuraansa varastamalla lastista, myyden pöllittyä tavaraa eteenpäin kunnes sai kutsun esimerkillisen toimintansa ansiosta osaksi mafiaa. Hämmentävällä tavalla Sheeran päätyi nopeasti myös ammattiosastonsa johtajaksi, kunnes sai töitä liittonsa johtajalta, itse Jimmy Hoffalta, jota esittää Al Pacino.

Liittonsa superkarismaatttisena johtajana tunnetulla Hoffalla oli läheiset suhteet mafiaan, ja kuten leffassakin mainitaan, niin hän oli 1960-luvulla hyvin todennäköisesti Yhdysvaltain toiseksi vaikutusvaltaisin ihminen. Edelle kiilasi vain presidentti. Vuonna 1975 Hoffa katosi. Hänet todennäköisesti murhattiin, mutta tähän päivään mennessä tekijää ei ole saatu kiinni, eikä edes ruumista löydetty. Leffa kertoo tapauksesta Sheeranin version, mutta kannattaa muistaa, ettei vanha rikollinen ole se luotettavin kertoja.

Sheeran avaa I Heard You Paint Houses -muistelmassaan melkoisen määrän rikoksiaan ja tunnustaa myös lukuisia murhia. Harmi kyllä tappajakonkari ehti itse heitää henkensä ennen kuin kirja ilmestyi vuonna 2004.

Netflixissä on katsottavissa myös vajaan puolen tunnin The Irishman – Tähdet keskustelevat – spesiaali, jossa Scorsese kertoo, että hänen oli pakko tehdä elokuva palasten alettua loksahdella paikoilleen. Rahoittajaa mammuttiprojektille ei tahtonut löytyä sitten niin millään, mutta Scorsese aloitti projektin silti. Hänen vanha ystävänsä ja luottonäyttelijänsä De Niro innostui, laittaen myös omaa rahaansa kiinni elokuvaan, Joe Pesci onnistuttiin houkuttelemaan mukaan miehen oltua jo noin 20 vuotta eläkkeellä ja Pacinokin lähti messiin. Pacinon kohdalla voi todeta että oli jo aikakin, sillä jostain mystisestä syystä tämä on hänen ensimmäinen elokuvansa Scorsesen kanssa.

Niin paljon kuin Netflix saa syystäkin kuraa niskaansa määrä ennen laatua -tyylistään myös Muropaketilta, niin ilman suoratoistojättiä The Irishman olisi tuskin koskaan valmistunut. Viimeisen päälle joka osa alueella tehty elokuva on tietysti tehty katsottavaksi elokuvateatterissa jättikankaalta, ja Scorsese todennäköisesti näkee painajaisia sen takia että ihmiset tuijottavat hänen taidettaan puhelimen ruudulta. Kukaan muu kuin Netflix tuskin olisi syytänyt 159 miljoonaa dollaria kolme ja puoli tuntia pitkään mafiaeepokseen. Onneksi leffa sai ensi-iltansa Suomessakin teattereissa ennen Netflix-enskaria ja veikkaan sen pysyvän pituudestaan huolimatta usean leffateatterin ohjelmistossa hyvinkin pitkään.

Viimeiset 40 minuuttia ovat The Irishmanin parasta antia, sillä lopussa ohjaajan pohdinta ikääntymisestä Sheeranin ja muiden hahmojen kautta on parhaimmillaan. Teos on tietysti myös omakohtainen tarina, kertomus Scorsesen ja erityisesti näyttelijäystäviensä Pescin ja De Niron vuosikymmeniä kestäneestä yhteisestä taipaleesta.

Mafiastoorissa on luonnollisesti mukana aiemmista elokuvista tuttuja mietteitä luottamuksesta, kunniasta ja ystävyydestä, teemoja joita Scorsese on käynyt läpi melkein jokaisessa pitkän uransa ohjaustyössä. Eniten elokuvassa yllättää sen inhimillisyys – hahmojen osoittama katumus, normaali rakkaus lähimmäisiään kohtaan ja kärsimys.

Aiheet eivät ole ohjaajalle uusia, mutta rikollisten maailmaan sijoittuvissa elokuvissaan hän ei ole käsitellyt niitä aiemmin näin syvällisesti. Käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Schraderin rustaama Kristuksen viimeinen kiusaus -mestariteos sekä harmittavan vähälle huomiolle jäänyt vuoden 2017 uskonto-trilogian viimeinen elokuva Silence olivat vastaavia mietintöjä täynnä. The Irishman on kuitenkin niitä enemmän suuren yleisön elokuva, joten on mukavaa että Scorsese periaatteessa pakottaa katsojan miettimään maailman tärkeimpiä kysymyksiä. Ja tällä en tietenkään tarkoita sitä, että Scorsesen aiemmat rikoselokuvat olisivat vain viihdettä, koska moinen väite olisi mielipuolinen.

Ohjaaja, elokuvaaja Rodrigo Prieto ja leikkaaja Thelma Schoon­maker eivät näytä murhia mässäillen, vaikka monet niistä ovatkin melko kammottavaa katsottavaa. Tappaminen esitetään sellaisena kuin Sheeran kertoi teot tehneensä, eli mahdollisimman tehokkaasti. Murhat muuttuvat hänelle pian arkiseksi asiaksi, mutta hahmo ole psykopaatti, jonka takia hänen tarinansa niin kiinnostava onkin. Perhettään, läheisiään ja ystäviään rakastava Sheeran on työtään lukuun ottamatta aivan tavallinen menneiden vuosikymmenten mies.

Loistava ratkaisu on myös se, ettei läheskään kaikkia kuolemia nähdä, vaan hahmon kuolinaika- ja paikka sekä surmatyön tekotapa kerrotaan monessa tapauksessa vain ruudulle lävähtävän tekstin avulla. Elokuvan aikana niin moni heittää henkensä, että loputon päähänampuminen olisi taatusti menettänyt tehonsa, eikä saisi katsojaa enää hätkähtämään.

Konkarinäyttelijät ovat huippuvedossa, ja kunniamaininnan heistä ansaitsee Russell Bufalinoa näyttelevä Pesci. Edes suunnilleen ikäistään esittäessä miestä ei tahdo tunnistaa, ja tämän tarinan mafiapomo on jotain aivan muuta kuin hänen aiemmin esittämänsä vastaavat hahmot. Pikkueleillä ilman rähjäämistä näyttelijä tekee pienestä miehestä tarvittaessa todella uhkaavan. Toisaalta hän on myös selkeä isähahmo Sheeranille ja sellaisena välillä hyvinkin sympaattinen.

Mukana ei ole paljonkaan naishahmoja, ei ainakaan tarinan kannalta tärkeissä rooleissa. Sheeranin aikuista tytärtä esittävä Anna Paquin tekee upean roolin, suorastaan loistaen vanhojen ukkojen keskellä sanomatta juuri sanaakaan. Hänen halveksintansa isänsä elämäntyyliä kohtaan tulee harvinaisen selväksi puhumattakin.

Nyt kun katsoin The Irishmanin 55-tuumaisen television ruudulta, niin digitaalisesti nuorennetut näyttelijät eivät latistaneet katselunautintoa oikeastaan lainkaan. Vain aluksi De Niro ja Pesci näyttivät vähän omituisilta muovinaamoilta, mutta koko tehostekikkailun unohtaa hyvin pian. Muutamassa kohtauksessa alle viisikymppiset hahmot eivät liiku niin notkean sutjakkaasti kuin ehkä pitäisi, mutta se on pieni valituksen aihe. Se miltä nuorennetut papat näyttävät 4K-tasoista kuvaa katsottaessa kiinnostaa erittäin paljon, mutta valitettavasti en vielä omista moisen resoluution töllötintä. Te jotka ehditte jo nähdä elokuvan kotona todellisuutta terävämpänä, niin kertokaa ihmeessä kommenttikenttään tai Muropaketin Facebook-sivulle ovatko konkarit aivan videopelihahmoja vai kuinka hyvin tehosteet toimivat huipputerävinä.

The Irishman ei ole ohjaajansa paras elokuva, mutta se on silti viiden tähden mestariteos. Leffan ei tarvitsisi olla näin pitkä, mutta siinä ei silti ole yhtään turhaa kohtausta. Teoksen jokaisesta kuvasta huokuu Scorsesen rakkaus elokuvaan ja ymmärrys siitä mitä se taidemuotona voi parhaimmillaan olla.

THE IRISHMAN

”Martin Scorsese on edelleen yksi Yhdysvaltojen parhaista ohjaajista, joka on antanut koko elämänsä elokuvalle ja sen säilyttämiselle merkittävänä taidemuotona.”

Keskustelu

Tämä on leffa, josta jokainen itseään kunnioittava elokuvakriitikko ja -fani haluaa kipeästi tykätä. En kuitenkaan voi yhden katselukerran jälkeen vielä liittyä kuoroon ylistämään tätä minkäänlaisena saavutuksena. Goodfellasin ja Casinon tasolle tämä ei nouse missään tapauksessa ja häviää ehkä jopa suhteellisen turhanpäiväisenä örvellyksenä pitämälleni Wolf of Wallstreetille.

Elokuva etenee kuin yksi pitkä montaasi, eikä se syvenny juuri mihinkään kunnolla. Ensin Sheeran ajaa rekkaa, yhtäkkiä tämä sitten pöllii kuormasta ja kohta tämä jo ammuskeleekin ihmisiä kadulla kylmäverisesti. Välillä Sheeranin tytär katsoo tätä pöydän yli paheksuvasti, koska pitäähän leffassa joku moraalinen kompassikin olla. Elokuva ei kuitenkaan mene missään kohtaa hahmojensa pään sisälle, vaan esittää pinnallisesti näiden kamalia tekoja. Elokuva täyttää kaikki Scorsesen rikosdraaman avainkohdat, mutta ei osaa muodostaa lähdemateriaalista tällä kertaa koherenttia draaman kaarta.

Elokuva löytää sielunsa vasta viimeisten 40 minuutin aikana, mutta siihen mennessä se on jo ohittanut niin monta mahdollisuutta tuoda elokuvaan edes jotain samaistuttavuutta, että se ei tekelettä enää pelasta. Elokuvassa on monta hyvää yksittäistä kohtausta ja pointtia, joita syvemmin pohdiskelemalla tässä olisi ollut mestariteoksen ainekset kasassa, mutta elokuvan kesto painaa niitä auttamatta alas ja jättää ne ohikiitäviksi toteamuksiksi. Sekava kokoelma lähes irrallisia kohtauksia vailla punaista lankaa.

Päällimmäiseksi jäi tunne, että tämä oli eräänlainen Scorsese All-Stars -leffa, joka oli vain tekosyy pistää vanha porukka taas kasaan. Jäin miettimään sitäkin, että jos leffan tekemiseen olisi ollut aitoa intohimoa, niin miksi siihen sitten palkattiin koko kööri 70-vuotiaita papparaisia, jotka on pitänyt nuorentaa digitaalisesti suurimmaksi osaksi ajasta?

Sattuu sydämeen sanoa tämä, mutta The Irishman ei ole kovin hyvä elokuva. Ehdottomasti annan tälle vielä toisen mahdollisuuden, mutta tällä hetkellä kyllä tuntuu, että rikoselokuvien kirkkaimmat tähdet ovat sokaisseet kriitikot pahemman kerran ja kukaan ei huomaa, että tällä keisarilla ei ole vaatteita.

Ensimmäinen tunti leffassa kului ihmetellessä, että eivätkö tosiaan nuoremmat näyttelijät esitä nuorempia versioita hahmoista!? Hienostihan herrat oli nuorennettu ulkoisesti, mutta sisäinen ero on melkoinen juurikin Goodfellas -aikoihin verrattuna. Tietynlainen energia ja uhma puuttui tyystin. Onneksi näyttelijöillä on sen verta tuota karismaa, että ikä ei sitä kaikkea voi ikinä tyynnyttää täysin.

Silti, taattua Scorceseahan tämä oli: 4/5 tähteä.

Kyoshiro80

Ensimmäinen tunti leffassa kului ihmetellessä, että eivätkö tosiaan nuoremmat näyttelijät esitä nuorempia versioita hahmoista!? Hienostihan herrat oli nuorennettu ulkoisesti, mutta sisäinen ero on melkoinen juurikin Goodfellas -aikoihin verrattuna. Tietynlainen energia ja uhma puuttui tyystin. Onneksi näyttelijöillä on sen verta tuota karismaa, että ikä ei sitä kaikkea voi ikinä tyynnyttää täysin.

Jäin itsekin miettimään, että aika paljon taisi nuo näyttelijät leikata sitä tunneyhteyttä elokuvan tapahtumiin etenkin siellä nuoruusvuosien aikana. Sitä vain katsoo miettien "katos, De Niro ja Joe Pesci nuorennettuna", mikä vie ainakin minua todella tehokkaasti pois elokuvan maailmasta.

Jokainen arvostelijakin näyttää ainakin alitajuisesti tiedostavan, että elokuva saavuttaa huippunsa silloin, kun näyttelijät saavat vihdoin näytellä omanikäisiään hahmoja. Mietin vain, miten koko leffa voisi olla samanlaista tykitystä, jos se ei tuntuisi niin muoviselta ja jotenkin seisahtuneelta. Viimeiset 40 minuuttia vanhojen muistelua olisi vielä paljon koskettavampaa, jos elokuvassa olisi seurattu "oikeasti" näiden kasvutarinaa, eikä vain CGI-meikin eri tasoja. Seitsenkymppinen ei tuosta vaan muuntaudu enää nuoreksi, eikä edes keski-ikäiseksi. Ihmettelen suuresti mikä paine Scorsesen on ajanut tähän ratkaisuun?

Edelleen ennustan, että hypen laannuttua tämä leffa tulee tippumaan arvostuksessa ihan huomattavasti. Klassikoita ei ole koskaan päätetty kriitikoiden kynän kautta, vaan vasta pitkässä juoksussa sen näkee miten tämä elää ihmisten katelutottumuksissa esim. Goodfellasin rinnalla.

Tein sen virheen, että tuhlasin aikaa ja rahaa katsomalla Irishmanin ns. isolta kankaalta. Homma toimisi varmaan HBO-tyylisenänä minisarjana paremmin leikattuna, mutta lupaukset tyyliin "Scorsesen pääteos" tai edes "Oscar magneetti" ihan ovat ihan skeidaa. Wonderin Steviekin huomaa että Goodfellas on neroutta, mutta Irishman vasurilla tehtyä itseriittoista lällyä. Ehkä Scorsesen hommat alkaa mennä yhtä seniiliksi kuin läntisen kaverinsa Clintin hommelit sitten Gan Torinon.

Muropaketin uusimmat