Arvostelu: Odotettu Bad Times at the El Royale on pelkkää pintaa ja vuoden ylihypetetyin elokuva
Cabin in the Woodsista tutun ohjaaja Drew Goddardin Bad Times at the El Royale yrittää olla aivan liian näppärä. Hänen upean näköinen elokuvansa on kahden ja puolen tunnin kestossaan puuduttava.
Ensi-ilta: 12.10.2018 / Alkuperäisnimi: Bad Times at the El Royale / Ohjaus: Drew Goddard / Käsikirjoitus: Drew Goddard / Pääosissa: Jeff Bridges, Chris Hemsworth, Cynthia Erivo, Jon Hamm, Dakota Johnson & Lewis Pullman / Pituus: 142 minuuttia / Ikäraja: K16
Käsikirjoittajana vaikka mitä hienoa rustanneen ja tuottajana useissa hyvissä sarjoissa ja elokuvissa toimineen, aiemmin vain yhden elokuvan ohjanneen Drew Goddardin Bad Times at the El Royale on yksi syksyn odotetuimmista leffoista. Se on myös valitettavasti ylipitkä ja -hypetetty teos, joka voisi olla suunnilleen kenen tahansa tekemä leffakoulun lopputyö, jos moisia tehtailtaisiin suurella budjetilla.
Hienosti lavastettu, todella upeasti kuvattu ja leikattu popkulttuuriviittauksia viljelevä teos on melkein kaksi ja puoli tuntia pitkä, jossa on ainakin tunti liikaa. Verkkaisesti etenevässä valtavirran elokuvasssa ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, päinvastoin, mutta pituus pitäisi pystyä perustelemaan jotenkin.
Goddardin teoksessa ei ole mitään omaperäistä, se yrittää aivan liikaa ja luulee olevansa ei-lineaarisessa kerronnassaan ja eri hahmojen kokemusten kautta avautuvassa tarinassaan paljon näppärämpi kuin oikeasti onkaan.
Ilmeisesti näistä ei päästä koskaan eroon, sillä Bad Times at the El Royale on jälleen yksi pastissi Quentin Tarantinon pastisseista. 1960-luvun loppuun sijoittuva leffa on rehellisen tunkkainen tuulahdus suoraan 1990-luvulta.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat kirjaimellisesti Kalifornian ja Nevadan osavaltioiden rajalla sijaitsevaan El Royale -hotelliin, jonka jakaa kahtia lattiaan piirretty paksu viiva. Vieraat voivat valita kummassa osavaltiossa yöpyvät, kunhan muistavat ettei esimerkiksi alkoholia saa nauttia kuin Kalifornian puolella. Aiemmin mesta on ollut suosittu juhlapaikka, jossa ovat vierailleet suunnilleen kaikki silmäätekevät, mutta menetettyään uhkapeliluvat hitaasti ränsistyvässä hotellissa yöpyy nyt vain neljä toisilleen tuntematonta vierasta sekä reseptionisti.
Leffasta paljastetaan aivan liikaa jo alempaa löytyvässä trailerissa, joten sen juonta on turha spoilata tässä yhtään sen enempää. Bad Times at the El Royale on simppeli rikostarina, jota venytetään loputtomiin turhilla takaumilla ja sivujuonilla, joiden ansiosta kertomus etenee yhtä nopeasti kuin jalaton koira. Yllättäviä, eli täysin älyttömiä juonenkäänteitä riittää loputtomiin päähenkilöidemme alkaessa purkaa tarinaa auki omista toisistaan eroavista näkökulmista.
Father Flynn (Jeff Bridges) on leppoisan oloinen vanha pappi, Darlene Sweet (Cynthia Erivo) keikalle matkalla oleva laulaja, Laramie Sullivan (Jon Hamm) myyntimies ja Emily (Dakota Johnson) kiukkuinen hippi. Koko kummallista paikkaa pyörittää Miles Miller (Lewis Pullman), jota kiinnostaa enemmän aivokemiaa sekoittavien aineiden käyttö takahuoneessa kuin asiakkaiden palvelu.
Yksikään hahmoista ei tietenkään ole sitä mieltä näyttää, kuten ei itse hotellikaan. Henkilöistä ei juuri tarttumapintaa löydy, ei edes heidän salaisuuksiensa paljastuessa. Hotelli itsessään on kuitenkin joka huoneeseen asennettujen yhdensuuntaisten peilien, salakäytävien ja -kuuntelulaitteiden ansiosta tunnelmaltaan kiinnostava paikka. Parasta jälkeä koko leffassa tekevätkin lavastaja ja kuvaaja, löytäen rakennuksesta jatkuvasti uusia tunnelmallisia nurkkauksia, jotka eivät kuitenkaan katoa katsojalta liialliseen pimeyteen. Myös lähinnä 1960-luvun pop-hiteistä ja Motown-biiseistä koostuva soundtrack ansaitsee tunnelmanluojana kehut.
Jos käsikirjoittaja-ohjaaja Goddard yrittää sanoa elokuvallaan jotain muutakin, kuin että suurin osa ihmisistä on jotain aivan muuta kuin miltä päällisin puolin näyttää, niin minulta se ainakin meni yli hilseen. Pitkät, todella hitaasti etenevät ja aukeavat elokuvat, jotka vaativat useamman katselukerran ovat suosikkejani, mutta Bad Time at the El Royale on pelkkää pintaa, jota en todellakaan halua nähdä toiste.
Ehkä pointti meni vain pöljältä toimittajalta ohi, eli jos löydätte tekeleestä jotain syvällisempaa, niin voitteko kertoa sen kommenttikenttään, please? Ehkä loppupuolella mukaan tuleva Chris Hemsworthin hahmo yritti viestittää jotain syvällisempää esittelemällä jokaisessa kohtauksessa vatsalihaksiaan?
BAD TIMES AT THE EL ROYALE
”Bad Times at the El Royale on yksi syksyn odotetuimmista elokuvista ja samalla yksi suurimmista pettymyksistä.”
