Arvostelu: Papillon-klassikon uusintaversio on täysin tarpeeton, muttei lainkaan huono elokuva
Rami Malek ja Charlie Hunnam esittelevät pääosissa parasta osaamistaan vuoden 1973 Papillon-elokuvan uusintaversiossa, joka on melkein hiilipaperikopio alkuperäisestä.
Ensi-ilta: 14.09.2018. / Alkuperäisnimi: Papillon / Ohjaus: Michael Noer / Käsikirjoitus: Aaron Guzikowski, perustuu Henri Charrièren Papillon- ja Banko-kirjoihin sekä Dalton Trumbon ja Lorenzo Semple Jr.:n vuoden 1973 käsikirjoitukseen / Pääosissa: Rami Malek, Charlie Hunnam, Tommy Flanagan, Ewe Henson, Roland Møller, Michael Socha, Ian Beattie & Yorick van Wageningen / Pituus: 133 / Ikäraja: K16
Moni pitää taatusti vuoden 1973 Papillon-elokuvan uusintaversiota pyhäinhäväistyksenä. Moiseksi en Sons of Anarchysta parhaiten tunnetun Charlie Hunnamin ja Mr. Robot -sarjan pääosan esittäjä Rami Malekin tähdittämää remakea tuomitse, sillä se on itse asiassa vallan passeli elokuva. Kyseessä ei todellakaan ole mikään mestariteos, mutta sellainen ei ollut ensimmäinenkään, joka on ansainnut klassikkostatuksensa lähinnä pääosan esittäjiensä ansiosta.
Uudessa Papillonissa ainakin ohjaaja ja varsinkin näyttelijät vaikuttavat antaneen kaikkensa, venyen parhaimmillaan todella hienoihin suorituksiin.
Papillonin suurin ongelma on se, että elokuva on turhake, joka ei tarjoa juuri mitään uutta verrattuna aiempaan, jossa Steve McQueen esitti Henri ”Papillon” Charrièrea ja Dustin Hoffman Louis Degaa. Elokuvan perusidea on vain viedä rahat niiltä, jotka eivät ole nähneet alkuperäistä tai eivät ehkäpä omaksi häpeäkseen edes halua katsoa ”vanhaa” elokuvaa, vaikka se on julkaistu hyvälaatuisena Blu-rayna, ja HD-versio löytynee muutamalla hiiren klikkauksella suoratoisto- tai VOD-palveluista.
Papillonin juonta lienee turha lähteä tässä avaamaan perin pohjin, sillä alkuperäisen kirjan ja elokuvan kertomus kuuluu ainakin cine- ja bibliofiilien kohdalla yleissivistykseen, vaikka ei olisi edes lukenut opusta tai tuijottanut filmiadaptaatiota.
Omaelämäkerrallinen Papillon-klassikkokirja ja molemmat elokuvat kertovat pariisilaisen Henri ”Papillon” Charrièren tarinan, joka tuomitaan syyttömänä murhasta elinkautiseen vankeuteen ja karkotetaan Ranskan Guayanaan ja sieltä pahamaineineiselle Pirunsaarelle.
Suomeksi Vanki nimeltä Papillon -nimellä julkaistu kirja ja elokuvat eroavat vain vähän toisistaan.
Kaikissa Papillon lyöttäytyy olosuhteiden pakosta yhteen vähän outona pidetyn väärentäjä Louis Degan kanssa, koska tämä suostuu rahoittamaan Papillonin pakomatkan vastineeksi suojelustaan. Vuosien vieriessä aivan erilaiset miehet ystävystyvät vankeudessa, eikä alkuperäinen sopimus ole enää tärkein asia, vaan molemminpuolinen tuki ja turva. Miehet pelkäävät jäävänsä oman onnensa nojaan, minkä ansiosta omalaatuinen ystävyys vain syventyy.
Samaan tapaan kuin McQueen ja Hoffman olivat aikoinaan aivan erilaisia näyttelijöitä, niin myös Hunnam ja Malek ovat kuin eri planeetoilta. Se on tälläkin kertaa vain ja ainoastaan hyvä asia, ja oikeastaan välttämätöntä, jotta elokuva toimii.
Kuten jo reilu viikko sitten Sons of Anarchy -sarjan tarinaa jatkavan Mayans MC:n arviossa tuli todettua, niin Charlie Hunnam vetää Papillonin pääosassa aivan loistavan roolin.
Hän taitaa todistaa ilmeisesti ensimmäistä kertaa aikuisena olevansa oikeasti vakavasti otettava näyttelijä. Vuosina 1999-2000 nähdyssä englantilaisessa Queer as Folk – Älä kerro äidille -sarjassa alle parikymppinen nuorukainen hoiti hommansa kunnialla kotiin. Vanhempana komea könsikäs on ollut melko mitäänsanomaton suunnilleen jokaisessa roolissa, jossa olen hänet nähnyt – vähän samaan tapaan kuin Brad Pitt nättinä poikana uransa alkupuolen elokuvissa.
Jos olen missannut Charlie Hunnamilta jonkin hyvän roolisuorituksen, niin pahoittelen, mutta ennen kuin joku ehtii huutaa Jax Teller, niin ei, Hunnam oli Sons of Anarchyssakin naurettavan kävelytyylinsä kera jopa huvittavan huono. Nyt mies on päättänyt kokeilla metodinäyttelemistä tai ainakin itsensä rääkkäämistä, laihduttaen vuosikausia vankilassa viruvan Papillonin roolia varten itsensä aivan luurangoksi. Loputtomasti jatkuva väkivalta, kidutus ja eristysselliin sulkeminen tuntuvat uskottavilta kärsivää ja hitaasti riutuvaa Hunnamia katsoessa.
Papillon ei silti missään vaiheessa anna periksi. Hetkittäin herran silmissä sumenee, mutta silti niistä näkee toivon ja uskon, että vielä jonain päivänä hän onnistuu pakenemaan maanpäällisestä helvetistä.
Malek taas taitaa vetää Louis Degansa tietoisesti överiksi, vähän liiankin oudoksi hiippariksi, mutta miesten suhteen syventyessä alkaa hänenkin hahmonsa vaikuttaa erikoisuudessaan oikealta ihmiseltä.
Hunnam ei silti ole Steve McQueen, eikä Malek todellakaan Dustin Hoffman, mutta ohjaaja Michael Noer ei onneksi kiirehdi, vaan antaa hahmoille alkuperäisen elokuvan tavoin tarpeeksi aikaa muuttua ja kasvaa ihmisinä ja ystävinä.
Noerin versio kertoo rehellisesti perustuvansa Papillon-kirjan ja sen tarinaa laajentavan Banko-teoksen lisäksi kirjailija Dalton Trumbon alkuperäiselokuvaa varten rustaamaan käsikirjoitukseen. Lopputulos on hiilipaperikopio, jossa on silti hitunen jotain omaakin, ikään kuin erilaisia värejä ja fiiliksiä mustan ja valkoisen seassa. Noer näyttää kauniita, karmivia ja kauniin karmivia kuvia, mutta se ei silti riitä.
Hänen versionsa on vielä väkivaltaisempi ja graafisempi, mutta suunnilleen yhtä ahdistava kuin edeltäjänsä. Jos kahden version väliltä alkaa väkisin etsiä edes jotain eroa, niin ehkä uudemmasta voi löytää kaiken brutaalin väkivallan ja synkän tunnelman alta jonkin sortin kritiikkiä Yhdysvaltain yksityisomistuksessa olevaa vankilabisnestä kohtaan.
PAPILLON
”Vuoden 2018 Papillon ei missään tapauksessa ole huono elokuva, se on vain täysin tarpeeton uusintaversio.”