Arvostelu: The Punisher on Netflixin paras Marvel-sarja

15.11.2017 12:57 | Aki Lehti | 9899

Jopa ällöttävän ääriväkivaltaisessa The Punisherissa ei nähdä supersankareita.

Netflixin Daredevil-sarjan kakkoskaudella esitelty The Punisher oli koko kauden parasta antia, mutta hahmoa näyttelevä Jon Bernthal pääsee vasta nyt antisankarin omassa sarjassa esittelemään kunnolla osaamistaan. Päällisin puolin The Punisher, eli Frank Castle vaikuttaa simppeliltä sälliltä, joka haluaa vain tappaa kaikki rikolliset ja pahantekijät. Afganistanin sodan veteraanissa ja erikoisjoukkojen miehessä on kuitenkin paljon muutakin kuin mitä ensisilmäyksellä huomaa.

Castle on tietysti edelleen täysi psykopaatti, vain vähän sympaattisempi hahmo kuin listimänsä rikolliset. Hetkittäin sekopää on omalla tavallaan humaani ja hänestä löytyy syvyyttä. Se on lähinnä Bernthalin ansiota, joka on juuri oikea valinta kärsivän tappajan rooliin. Takaumissa Castle äijäilee armeijassa, nauraa huonoille vitseille, on hellä isä ja rakastava aviomies, Nykyhetkessä mies on umpihullu, jonka vaimo ja lapsi on murhattu, eikä hän näe muuta ratkaisua kuin tappaa kaikki. Bernthal onnistuu kuitenkin esittämään rikkinäistä miestä niin, että välillä ruudulla vilahtaa entinen ihminen, ainakin lyhyen hetken ajan. Unissaan Castle näkee toistuvasti rakkaimpiensa murhat, ja valveilla ollessaan miettii myös tekojensa oikeutusta.

Sarjan luoja Steve Lightfoot ottaa sotilaiden kärsimykset tosissaan. Traumaperäinen stressihäiriö on totta tukiryhmässä, jossa Castle käy. Yksi Afganistanin sodan veteraaneista kaivaa montun takapihalleen, jossa hän saa nukuttua edes hetken, mutta ei silti pääse ahdistuksestaan eroon. Vanhempi veteraani vaahtoaa hallituksesta, joka ei nakkaa paskaakaan kansalaisistaan ja yllyttää kaikkia hommaamaan lisää aseita vallankaappausta varten.

The Punisher käsittelee myös ihmisten yksityisyyttä, sitä mitä firmat meistä tietävät ja mihin dataa käytetään. Yksityiset, entisten erityisjoukkojen jäsenten huipputekniikalla ja viimeisimmillä tappovälineillä varustetut turvallisuusfirmat on saatu näppärästi mukaan tarinaan. Yksi Castlen vanhoista eliittijoukkokavereista on limainen Billy Russo (Ben Barnes), joka pyörittää turvafirmaa ja on sekaantunut sodan aikana tapahtuneisiin laittomuuksiin ja salaliittoon. Sarjan pääpahis ei kuitenkaan ole hän, vaan löytyy korkeammalta armeijan hierarkiasta. Salaliittojuonikuvio toimii, toisin kuin DHS-agentti Dinah Medaniin (Amber Rose Revah) keskittyvä turha sivujuoni, vaikka hän tutkiikin samaa salailua ja murhaa.

Castle ei selviä murhamissiostaan yksin, vaan hänellä on kumppaninaan sarjakuvista tuttu David ’Micro’ Lieberman (Ebon Moss-Bachrach), tietokonenero ja hakkeri, joka löytää linkin Afganistanin sodan rikosten, Castlen vanhojen armeijatovereiden ja hänen perheensä murhan välillä. Parin ensimmäisen jakson ajan tarina tuntuu olevan aivan levällään, mutta paketti saadaan kasaan siinä vaiheessa kun Micro liittoutuu Castlen kanssa.

The Punisher on tarkoitettu vain aikuisille, sillä sen todella brutaali ja yksityiskohtainen väkivalta sai splatter- ja gorekauhusta diggaavan toimittajan voimaan fyysisesti pahoin. Castle tappaa väärintekijöitä ampumalla heitä lähietäisyydeltä naamaan, puukottamalla pahiksia lukemattomia kertoja ympäri kroppaa ja hakkaamalla heidän kasvonsa mössöksi paljain nyrkein. Mukana on useita murhakohtauksia, joiden ansiosta sarja saisi aivan taatusti elokuvana K18-merkinnän.

Castle irrottaa viholliseltaan pään, jonka hän heittää dynamiitin kera toisten pahisten sekaan, veitsi uppoaa kasvoihin lähikuvassa useita kertoja ja kidutuskohtauksissa kiduttaja selvästi nauttii tuottamastaan tuskasta. The Punisherin väkivallassa ei ole mitään kaunista, eikä tarjolla ole taistelubalettia tai kaunista koreagrafiaa. Luut rutisevat katketessaan ja viilletyistä kurkuista kuuluu kamalaa korinaa, eikä kamaluuksia voi kuitata nauramalla niille. Sen enempää spoilaamatta totean, että toiseksi viimeisen jakson katsottuani oli pakko pitää päivän tauko, koska sen väkivalta oli niin rankkaa. Kroppa ja aivot ilmoittivat, että nyt on nähty tarpeeksi. Sanomattakin on selvää, että The Punisher on kielletty lapsilta, vaikka sen alussa välkkyvätkin samat iloisen väriset Marvel-logot kuin muissakin lafkan sarjoissa ja elokuvissa.

Myös The Punisher kärsii jonkin verran samoista ongelmista kuin kaikki muutkin Netflixin Marvel-sarjat. Sillä on muita enemmän sanottavaa, mutta silti sarja on liian pitkä ja junnaa varsinkin puolivälin paikkeilla. 13 jakson stoorin olisi voinut typistää kahdeksaan tunnin mittaiseen jaksoon.

Onneksi kostotarinaa ei ole väkisin yhdistetty Netflixin muihin Marvel-seikkailuihin.  Alun perin Daredevilistä tuttu Karen Page (Deborah Ann Woll) on mukana, mutta siihen on aivan järkevä syy. Sarja voisi periaatteessa sijoittua New Yorkiin, jossa supersankareita ei ole edes olemassa, sillä heitä ei mainita kertaakaan.

Tietysti The Punisher glorifioi aseita, ei juurikaan kyseenalaista sotaa ja pitää armeijaa ja sotilaita automaattisesti isänmaallisina sankareina. Varsinkin Yhdysvaltain nykyilmapiirissä sarja on väkisinkin poliittinen, vaikka tekijät eivät sitä olisi sellaiseksi tarkoittaneetkaan. Oman ulottuvuutensa mukaan tuo viime aikojen ampumistapaukset, joissa on kuollut lukemattomia ihmisiä. Netflixin piti alun perin esitellä ensimmäinen jakso New Yorkin Comic Con -tapahtumassa ennakkoon, mutta lafka perui ennakkonäytöksen Las Vegasin ampumistapauksen takia.

The Punisher ei ole samalla tavalla supersankarikertomus kuin Netflixin aiemmat Marvel-sarjat, mutta striimauspalvelun sarjakuva-adaptaatioista se on ehdottomasti paras.