Arvostelu: Sota apinoiden planeetasta on trilogian paras elokuva
Apinoiden planeetta -elokuvien kolmas osa on fiksua ja viihdyttävää scifidraamaa.
Ensi-ilta: 12.7.2017. / Alkuperäisnimi: War of the Planet of the Apes / Ohjaus: Matt Reeves / Käsikirjoitus: Mark Bomback, Matt Reeves / Pääosissa: Andy Serkis, Woody Harrelson, Steve Zahn, Toby Kebbell / Pituus: 140 minuuttia / Ikäraja: K12
Todettakoon heti alkuun Sota apinoiden planeetasta -elokuvan trailerin olevan räjähdyksineen ja pyssynpaukkeineen perinteinen kusetus, joka keskittyy lähinnä vain toimintakohtauksiin. Leffan nimessä voi olla sana sota, mutta kyseessä ei todellakaan ole vain sotaelokuva, vaan melko hidastempoinen scifidraama. Tietysti mukana on myös näyttävää mäiskettä, mutta sillä on ihan oikea tarkoitus juonen kannalta. Sota apinoiden planeetasta -elokuvassa soditaan vain silloin, kun kaikki muut keinot on jo käytetty.
Apinoiden planeetan vallankumouksen tapahtumista on ehtinyt kulua muutama vuosi ja jäljellä olevat ihmiset ovat avoimessa sodassa älykkäiden apinoiden kanssa. Andy Serkisin esittämä apinoiden johtaja Ceasar joukkoineen luulee löytäneensä metsästä paikan, jossa he pystyvät elämään suht rauhassa ihmisarmeijalta, vaikka jotkut apinoista ovatkin siirtyneet vihollisen puolelle, uskoen sen olevan vain ajan kysymys jolloin jäljellä olevat ihmiset onnistuvat tappamaan tai orjuuttamaan heidät.
Apinat käyvät puolustussotaa, mutta Woody Harrelsonin esittämän everstin hiipiessä eräänä yönä heidän leiriinsä tuhoisin seurauksin Ceaserin mieli muuttuu. Tähän asti hän on yrittänyt välttää konfliktia viimeiseen asti, mutta nyt puhuvalla apinalla on mielessä kosto. Elokuvan suurin sota käydäänkin hahmon pään sisällä, hänen kamppaillessaan itsensä kanssa. Ceasarin käytös alkaa muistuttaa yhä enemmän edellisen elokuvan sotaisaa Koba-apinaa.
Kostoretkelle lähtevät mukaan aiemmista osista tutut Maurice (Karin Konoval), Rocket (Terry Notary) ja Luca (Michael Adamthwaite), joiden joukkoon liittyy myöhemmin myös nuori ihmistyttö Nova (Amiah Miller) ja Steve Zahnin esittämä uusi apinahahmo Bad Ape. He kaikki ovat oleellisia tarinan kannalta, vaikka muutaman Bad Ape -ruikelon koomisen kevennyksen olisi voinut unohtaa.
Aiempienkin Apina-elokuvien tehosteet ovat olleet hienoja, mutta tämä on vasta kolmas kerta elämäni aikana kun muistan tuijottaneeni digiluomuksia vähintään muutaman minuutin verran monttu auki. Ensimmäinen vastaavan vaikutuksen tehnyt teos oli vuoden 1993 alkuperäinen Jurassic Park ja toinen Sormusten herran Klonkku vuoden 2002 Kaksi tornia -elokuvassa.
Liikkeenkaappaustekniikka ja CGI-animaatio on edennyt niin pitkälle, etteivät elokuvan apinat näytä keinotekoisilta kuin muutaman kerran. Parhaimmillaan tehosteet ovat lähikuvissa apinoiden kasvoista, mutta ne näyttävät niin aidoilta esimerkiksi hevosilla ratsastaessaan, ettei otusten ja ihmishahmojen välillä ole enää mitään eroa. Ceaser kumppaneineen vaikuttaa olevan oikeasti olemassa, joten heistä myös välittää aivan saman verran tai jopa enemmän kuin lihaa ja verta olevista näyttelijöistä.
Elokuvan tärkein teema esiteltiin oikeastaan jo edellisessä teoksessa: maailma ei ole mustavalkoinen, eikä kukaan osapuolista ole vain hyvis tai pahis. Myös juoni on edeltäjän tapaan vähän turhankin simppeli, eikä tuskin kantaisi lainkaan jos tarinassa nähtäisiin vain ihmisnäyttelijöitä. Ohjaaja Matt Reevesin käsissä perinteinen moraalinen pohdinta hienon fantasiamaailman keskellä pitää kuitenkin tiukasti otteessaan vajaan kahden ja puolen tunnin ajan.
Apinoiden planeetan sodassa ultramodernit tehosteet yhdistyvät ikiaikaisiin mietintöihin tekojen oikeutuksesta, Ceasarin taistellessa saman kaltaisten demonien kanssa jotka riivasivat Kobaa edellisessä osassa ja saivat sen pettämään lajitoverinsa. Ceasarin raivon ymmärtää ja katsoja pysyy apinan puolella, vaikka hän muuttuu matkalla läpi komeiden lumisten maisemien yhä itsekkäämmäksi.
Reeves osoittaa jälleen osaavan hommansa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän tietää tekevänsä isoa blockbusteria, joka vaatii näyttäviä taistelukohtauksia ja komeita maisemakuvia, mutta luottaa hahmoihinsa ja erityisesti Ceasariin niin paljon, että pääpaino on aivan muualla kuin näyttävissä räjähdyksissä. Ceasar saa miettiä tekojaan aivan kaikessa rauhassa, eikä Reeves aliarvioi katsojaa, sillä mukana on jälleen pitkiä kohtauksia vailla dialogia ja ainuttakaan ihmishahmoa.
Apinajoukkion matka muistuttaa useita klassikkoelokuvia, kuten David Leanin Kwai-joen silta – ja Arabian Lawrence -spektaakkeleja ja erityisesti Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvaa, varsinkin Harrelsonin esittämän sekopäisen kenraalin ollessa kaljua päätä myöten kunnianosoitus Marlon Brandon kenraali Kurtzille. Synkkä leffa naureskeleekin itsestäänselville viittauksille, sillä esimerkiksi eräässä kohtauksessa seinää koristavassa graffitissa lukee Ape-ocalypse Now.
Sota apinoiden planeetasta on yksi harvoista elokuvasarjoista joiden toivoisi jatkuvan vielä kolmannen osan jälkeenkin. Toisaalta tarina päättyy sen verran tyydyttävästi, että mahdollisen jatkon on hankala kuvitella pystyvän tästä enää parantamaan.
SOTA APINOIDEN PLANEETASTA
”Sota apinoiden planeetasta on koskettavaa scifidraamaa, joka todistaa, että kesän megaleffa voi olla muutakin kuin aivotonta pikselimäiskettä.”
