Arvostelu Pixarin uusi Soul-elokuva on viiden tähden ihme
Kuva: © Pixar / Disney+
Ensi viikolla Disney Plus -palvelussa ensi-iltansa saava Soul-elokuva on joulun 2020 ihme. Se on fiksu, koskettava, hauska, kekseliäs ja kaikin puolin upea animaatio, joka toimii parhaiten varttuneemmille katsojille.
Ensi-ilta: 25.12.2020
Alkuperäisnimi: Soul
Ohjaus: Pete Docter
Käsikirjoitus: Pete Docter, Mike Jones & Kemp Powers
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Graham Norton, Rachel House, Alice Braga & Richard Ayoade
Pituus: 100 minuuttia
Ikäraja: K12
Pixarin kolmen parhaan elokuvan nimeäminen on aiemminkin ollut hankalaa, mutta uuden Soul-leffan myötä se muuttuu mahdottomaksi. Aivan kärkeen Soul ei ainakaan kahden katsomiskerran perusteella kiilaa, mutta studion viiden parhaan leffan joukkoon se mahtuu helposti. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että edelle menevät ainakin Inside Out ja Toy Story 3.
Oli miten oli, niin Pixar tekee taas eräänlaisen ihmeen ja jaksaa hämmästyttää, sillä Soul on kaikilla osa-alueilla mestarillinen elokuva. Se kuinka tekijöiden intohimo ja luovuus onnistuu puskemaan läpi Mikki Hiiren jättikoneiston ilahduttaa vuodesta toiseen.
Useat Pixarin reilun kymmenen viime vuoden aikana tekemistä elokuvista käsittelevät menetystä, kuolevaisuutta ja kuolemaa. Studion koko perheen elokuvat on suunnattu värikkäiden ja hauskan näköisten hahmojen hassutteluista huolimatta pääosin aikuiskatsojille. Perheen pienimmät saavat kaikista aiemmista teoksista jotain irti, mutta Soul on osittain niin synkkä, että se ahdistaa aikuiskatsojaakin.
Teoksessa on runsaasti asioita, jotka menevät nuoremmilta katsojilta yli hilseen. Se sisältää myös pari Pixarin historian pelottavinta kohtausta, joita en ehkä antaisi herkimpien junioreiden katsoa ilman aikuista.
Elokuvan ohjanneella Pete Docterilla on upea kyky yhdistää hankalia konsepteja ja ideoita koskettavaan ja viihdyttävään pakettiin. Hänen elokuviaan katsoessa maailma tuntuu ainakin hetken ajan paremmalta paikalta. Docterin ohjaustyöt ovat Pixarin rohkeimpia. Esimerkeiksi käyvät Up-elokuvan alun rehellinen avioliiton kuvaus tai Inside Outin väittämä surun ja negatiivisten tunteiden tärkeydestä ihmisen elämässä. Soulissa onkin paljon samaa kuin Inside Outissa, mutta se on vielä vähän ”vaikeampi” elokuva.
Päähenkilö on keski-ikäinen Joe Garner (Jamie Foxx). New Yorkissa asuva mies on haaveillut ammattimuusikonurasta koko ikänsä, mutta tulee vain joten kuten toimeen työskentelemällä osa-aikaisena musiikinopettajana. Soittohommilla hän ei ole koskaan onnistunut elättämään itseään, mutta eräänä päivänä kaikki muuttuu.
Ensin Joelle tarjotaan kokoaikatyötä opettajana, joka riemastuttaa erityisesti hänen Libba-äitiään (Phylicia Rashad). Seuraavaksi Joe saa mahdollisuuden päästä keikalle ihailemansa Dorothea Williams -saksofonistin (Angela Bassett) johtaman bändin kanssa.
Kovin kauan miehen ei tarvitse miettiä kumman onnenpotkun asettaa etusijalle, sillä hän tipahtaa omaa huolimattomuuttaan avoimeen viemäriin ja kuolee.
Ainakaan jättibudjetilla tehdyssä ja lapsillekin sallitussa animaatiossa päähenkilö ei ole tainnut aimmin heittää henkeään jo ennen alkutekstejä.
Joe havahtuu seistessään loputtoman mittaisilla rullaportailla keskellä tyhjyyttä, omituisten sinisten palleroiden ympäröimänä. Muusikko on muuttunut itsekin vastaavaksi möykyksi, ja eletystä elämästä muistuttuvat vain päässä oleva hattu ja tutut silmälasit.
Portaat vievät kuolleiden sieluja kohti tuonpuoleista, mutta Joehan ei moiseen suostu – ei sinä päivänä kun hänen elämässään vihdoinkin tapahtuu jotain positiivista. Karkuun kirmaava mies päätyy sinisessä sielumuodossaan elämää edeltävään paikkaan, esipuoliseen. Siellä asustavat pikkupallerot ovat vielä syntymättömien ihmisten sieluja, oppimassa asioita, jotka määrittävät heidän tulevaa personallisuuttaan elävien joukossa.
Joe päätyy kirjaimellisesti jo ikuisuuden esipuolisessa viettäneen 22-sielun (Tina Fey) mentoriksi. 22 tekee kaikkensa välttääkseen ihmisen elämäntuskat ja olemassaolon ongelmat. Joe puolestaan uskoo pääsevänsä takaisin elävien kirjoihin, jos hän pystyy vakuuttamaan 22:n siitä, että ihmiselo ei ole pelkkää kärsimystä, vaan myös nautintoa, iloja ja aitoja onnenhetkiä.
Vaikka Soul vilisee sieluja ja muita vastaavia käsitteitä, niin se ei edusta mitään uskontoa tai uskontoja.
Elämänjälkeistä paikkaa pyörittävät olennot huomaavat tietysti yhden sielun uupuvan, ja tästä alkaa Joen ja 22:n seikkailu sekä oppimismatka maapallolla.
Luulin leffan trailereiden spoilaavan liikaa, mutta onneksi olin täysin väärässä. Ne eivät esittele juuri enempää kuin alkuasetelman. Jos kantava idea kuulostaa rankalta, niin sitä kertomus osittain onkin, käsitellessään suunnilleen kaikkea mahdollista ihmisyyteen ja olemassaolon tarkoitukseen liittyvää.
Soul on syvällisten pohdintojensa lisäksi myös mielipuolisen hauska ja viihdyttävä, varsinkin noin 40 minuutin kohdalla tapahtuvan yllätysjuonenkäänteen jälkeen.
Tuttuun Pixar-tyyliin elokuva on myös häikäisevän komeaa katsottavaa. Leffa olisi tietysti toiminut vielä paremmin jättimäiseltä valkokankaalta. Sen hämäränlämpimästi valaistut jazz-klubit, realistinen Manhattan ja aivan eri ääripäätä edustava metafyysinen ulottuvuus tekevät vaikutuksen myös kotisohvalta käsin.
Elämänjälkeisessä ja elämää edeltävässä paikoissa hääräävät omnipotentit oliot ovat upean surrealistisesti toteutettuja, uskaliaita kaksiulotteisia viivahahmoja kolmiulotteisessa tilassa. Kaksi tyyliltään aivan erilaista maailmaa ja osiota eivät riitele keskenään, vaan kietoutuvat yhteen toisiaan täydentäen.
Koko paketin kruunaavat Jon Batisten jazz-sävellykset sekä Nine Inch Nailsin Trent Reznorin ja Atticus Rossin elektroninen score. Muille kuin musiikin ongelmakäyttäjille Batiste taitaa olla parhaiten tuttu David Simonin HBO-sarja Tremestä, jossa hän esitti itseään. Soundtrack julkaistaan kahtena eri levynä, vaikka elektronisempi musiikki muodostaa yhdessä jazz-kappaleiden kanssa tyylikkäästi toimivan ja monipuolisen kokonaisuuden.
Soul on jälleen yksi Pixar-teos, jota ei pysty katsomaan kuivin silmin. Silmäkulma tahtoo kostua hyvän mielen kyynelistä pelkästään leffaa ajattelemalla, vielä viikko toisen pyöräytyskerran jälkeen. Aivan samanlaista, täysin hallitsematonta tärinävollotuskohtausta se ei saanut aikaan kuin Inside Out aikoinaan teatterissa katsottuna.
Ilman jonkin sortin tunnekuohua Soulista ei selvinne kuin sosiopaatti. Positiivinen vollotus ei tietenkään voi olla mikään itseisarvo tai lähtökohta arvottaa animaatiota, mutta harvassa ovat elokuvat, jotka onnistuvat viemään näin täysin mukanaan.
Teoksen opetus on simppeli – elämän tarkoitus ja tavoite ei ole saavuttaa jotain suurempaa, joka taianomaisesti muuttaisi kaiken paremmaksi, vaan nauttia itse elämästä ja juuri tästä hetkestä.
Soul on kuin elokuvan muodon ottanut eksistentiaalinen kriisi, joka kuitenkin uskoo ihmisen kykyyn tehdä hyvää, löytää oma paikkansa ja onnellisuutensa kaiken paskan keskeltäkin. Se kuulostaa kirjoitettuna kornilta, mutta on totta ainakin elokuvan keston ajan ja todennäköisesti useille katsojille pitkään sen jälkeenkin.
Vaikka Soul on luonnollisesti satojen ihmisten yhteistyön tulos, niin ohjaaja Pete Docter ansaitsee suurimman kunnian. Hän on ollut ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi kahdeksan kertaa ja voittanut kaksi pystiä. Silti mies ei ole suurelle yleisölle tuttu nimi, joka toivottavasti muuttuu Soulin myötä. Viimeistään nyt Docter nousee yhdeksi tämän hetken tärkeimmistä yhdysvaltalaisohjaajista.
Jo itsessään se, että jättimäisen rahantekokoneiston läpi tulee elokuva, joka viihdyttää, saa ajattelemaan ja tekee maailmasta vähän paremman paikan on viiden tähden arvoinen suoritus.
SOUL
”Pixarin Soul-elokuva on joulun 2020 ihme.”
