Arvostelu Tetris-videopelin synnystä tehtiin sekava elokuva, joka ei ota tarpeeksi riskejä
Taron Egertonin tähdittämä Tetris ei kerro mitään uutta klassikkopelistä. Ohjaaja Jon S. Bairdin elokuva on omituinen oodi kapitalismille.
Ensi-ilta: 31.3.2023 (Apple TV+)
Alkuperäisnimi: Tetris
Ohjaus: Jon S. Baird
Käsikirjoitus: Noah Pink
Pääosissa: Taron Egerton, Nikita Efremov, Sofia Lebedeva, Anthony Boyle, Toby Jones
Pituus: 118 minuuttia
Ikäraja: K12
Suunnilleen jokainen tietokone- ja videopelihistoriaan edes auttavasti tutustunut tietänee Tetris-pelin tarinan ja matkan Neuvostoliitosta maailmanlaajuiseksi megahitiksi.
Muun muassa Filth-sikailusta sekä Ohukaisesta ja Paksukaisesta kertoneesta Stan & Ollie -draamakomediasta tuttu ohjaaja Jon S. Baird ei kerro Tetris-pelin syntytarinaa. Hän näyttää palikkapelin matkan maailmalle väliportaan massimiesten silmin.
Lopputulos on omituinen oodi kapitalismille.
Sekasotku ei osaa päättää onko se draama, komedia, agenttitrilleri vaiko poliittinen jännäri. Aluksi Tetris onnistuu tempaisemaan katsojan mukaansa tositapahtumiin perustuvaan byrokratiapyöritykseen romahtamaisillaan olevassa Neuvostoliitossa. Muutaman lokaation ja rumankaunista venäläisbrutalismia edustavan virastotalon välillä ravaaminen alkaa puuduttaa jo ennen puoltaväliä.
Jossain tunnelmasta toiseen loikkivan leffan alla saattaa olla paljon parempi draamakomedia. Videopelielokuvana Tetris on erilainen, muttei silti ota tarpeeksi riskejä. Kaksi tuntia kestävä leffa olisi kaivannut radikaalia tiivistämistä. Tetris tuntuu paljon kestoaan pidemmältä. Leffan jälkeen lukemani samaa aihetta käsittelevä Wikipedia-artikkeli on Apple TV+:n elokuvaa kiehtovampi.
Lukuisat aiheesta kertovat dokumentit kertovat Tetriksen tarinan näytelmäelokuvaa kiehtovammin. Suosittelen katsastamaan vaikkapa YouTubesta ilmaiseksi löytyvän syväluotaavan The Story of Tetris -dokkarin.
Tetriksen kertomus nähdään pääosin pelisuunnittelija ja yrittäjä Henk Rogersin silmin (Taron Egerton). Vuonna 1988 Tokiossa perheineen asuvan Rogersin firma on lähes konkurssin partaalla. Ratkaisu taloudellisiin ongelmiin on jo Neuvostoliitossa jättihitiksi muodostunut Tetris. Rogers onnistuu hommaamaan pelin eri alustojen kansainväliset oikeudet itselleen. Pakettiin kuuluu myös oikeudet Nintendon vielä kehitteillä olevalle Game Boy -konsolille. Pian selviää, että useampi länsimäinen firma väittää jo omistavansa oikeudet.
Rogers lentää Moskovaan tavatakseen Tetriksen luoneen Alexey Pajitnovin (Nikita Efremov). Hän on kuitenkin täysin valtion omistaman Elorg-organisaation armoilla, eikä pysty saati uskalla auttaa länsimaista massimiestä. Moskovaan saapuvat häsläämään myös kilpailevat tahot, kuten brittibisnesmiehet Robert Stein (Toby Jones) ja Kevin Maxwell (Anthony Boyle).
Maxwell kuvataan yhtenä elokuvan pahiksista, mutta ilkeimmät ilkiöt löytyvät luonnollisesti rautaesiripun takaa. Rogers saa peräänsä KGB:n korruptoituneet agentit. Hän laittaa kaikki säästönsä kiinni Tetrikseen, mutta kisa muuttuu hengenvaaralliseksi KGB:n alkaessa jahdata Rogersia.
Elokuva alku on lupaava hahmojen intoillessa pelistä. Noah Pink onnistuu tuomaan käsikirjoituksessaan esille Tetriksen koukuttavuuden. Nintendo-pamput Hiroshi Yamauchi ja Minoru Arakawa haltioituvat pelistä. Rogersin omat lapset menevät saman tien transsiin kun Tetris-palikat alkavat tipahdella näytön yläreunasta.
Ohjaaja Baird onnistuu osittain tuomaan elokuvaansa aidon oloisen 1980-luvun lopun tunnelman. Sen ajan teknologiaa esitellään reippaasti ja ääniraidalla soivat kornit kasarihitit. Mukana on nostalgiaa, jolle osataan myös nauraa.
Useat ulkokuvat ja tarinaa eteenpäin vievät välianimaatiot on toteutettu tuon ajan pikseligraafikoilla. Kasibittikuvia olisi voinut sotkea mukaan vielä paljon uskaliaammin. Lorne Balfen soundtrack on juuri sopivan juustoinen retroillessaan 1980-luvun tieteiselokuvasoundien tyyliin.
Alkuinnostuksen jälkeen Tetris hyytyy täysin. Tekijänoikeussotkusta ja -kilpailusta ei saada revittyä kovinkaan kiehtovaa draamaa. Elokuvaaja Alwin Kuchler ja lavastaja Daniel Taylor tekevät parhaansa luodakseen autenttisen ankean Moskovan. Jokainen valtion virastotalo on silkkaa synkkyyttä. Loisteputkien valo saa papereita pyörittävät byrokraatit näyttämään harmailta hammajaisilta.
Värimäärittely tekee Moskovasta kuitenkin epäuskottavan, sillä kaiken päälle on lätkäisty kuin suoraan Instagramista napattu neuvostoliittofiltteri. Lopputulos on liian muovinen ja hukkaa brutalismin jylhän kauneuden. Venäläisvirastot näyttävät kiehtovan rumilta, mutta väärän vinksahtaneella tavalla.
Taron Egertonin esittämä Henk Rogers on elokuvan ainoa edes etäisesti oikeaa ihmistä muistuttava hahmo. Hänen kilpailijansa Robert Maxwell ja poikansa Kevin Maxwell ovat yhden idean ilmestyksiä ja kaukana uskottavasta.
Tetriksen luoneesta Alexey Pajitnovista ei opita juuri muuta kuin hänen olevan jatkuvasti peloissaan yhteiskunnassa jonka kansalaisia tarkkaillaan ja kytätään koko ajan. Pajitnov ei puhu pelistä, vaan selittää länkkäreille kerta toisensa perään kuinka Neuvostoliitossa asiat tehdään toisin.
Tetris on silti ihan toimivaa, mutta kovin keskinkertaista viihdettä. Sen katsomisen jälkeen oli pakko kaivaa Nintendo esiin ja työntää palikkapeli kasibittiseen matolaatikkoon.
TETRIS
”Tetris ei uskalla lyödä genresekoitustaan tarpeeksi läskiksi, vaan turruttaa toistamalla tekijänoikeussotkukoukeroita aivan liian pitkään.”
