Arvostelu: The Predator on vuoden pahimpia pettymyksiä ja Shane Blackin huonoin elokuva

13.09.2018 13:13 | Tatu Junni

Neljännen varsinaisen Predator-elokuvan tarinassa avaruusperkeleet saapuvat viettämään uusia verikekkereitä Maahan. Kunpa ne olisivat menneet muualle.


Ensi-ilta: 14.9.2018 / Alkuperäisnimi: The Predator / Ohjaus: Shane Black / Käsikirjoitus: Shane Black & Fred Dekker / Pääosissa: Boyd Holbrook, Trevante Rhodes, Jacob Tremblay, Keegan-Michael Key, Olivia Munn, Sterling K. Brown, Alfie Allen & Thomas Jane / Pituus: 108 minuuttia / Ikäraja: K16


Shane Blackin ohjaama The Predator saapuu huomenna vihdoinkin elokuvateattereihin pitkän pakertamisen jälkeen. Alkujaan elokuvan piti ilmestyä jo kuluvan vuoden helmikuussa, mutta 20th Century Fox päätti siirtää ensi-iltaa reippaasti myöhemmäs. Studion ottaman aikalisän turvin The Predatorin loppukolmannes kuvattiin pitkälti uusiksi. Työ taisi kuitenkin valua hukkaan, sillä valtaosa kriitikoista haukkui arvosteluiden ensimmäisessä aallossa elokuvan pataluhaksi. Samoihin aikoihin The Predator sai sangollisen PR-ripulia niskaansa, kun Olivia Munn paljasti Shane Blackin palkanneen elokuvaansa näyttelijäksi 14-vuotiaalta teinitytöltä seksiä vonganneen rikollisen. Kostoksi Black alkoi mököttää näyttelijälle, koska niin ne maailman ongelmat korjataan.

Kuin pisteeksi i:n päälle The Predatorin lehdistönäytös jouduttiin perumaan Suomessa keskiviikkona, kun elokuvan tiedostoa ei saatu pyörimään tunnin vääntämisen jälkeen. Tämä ei tietenkään Hollywoodia tai maksavaa yleisöä hetkauta millään tavalla, mutta alleviivaa jotenkin osuvalla tavalla sitä tosiasiaa, ettei The Predator todellakaan nauti jumalten suosiota.

Kaiken tämän jälkeen merkittävin The Predatoria koskeva kysymys kuuluu tietenkin: oliko elokuva nyt sitten niin paska?

No, kyllä se oli. Elokuvasta löytyy hyviäkin juttuja, mutta ne hautautuvat huonojen ja pahasti puolitiehen jääneiden juttujen alle. The Predator onnistuu kyllä olemaan piirun verran parempi kuin VMP-elokuvat AVP: Alien vs. Predator (2004) ja AVPR: Aliens vs Predator – Requiem (2007). Se on kuitenkin vähän samanlainen kehu kuin sanoisi virtsan maistuvan paremmalta kuin urea.

Kertakatsomisella sijoittaisin The Predatorin suunnilleen samalle tasolle Adrian Brodyn testosteronitrippi Predatorsin (2009) kanssa. Tosin jos nyt pitäisi valita, kumman elokuvista katsoisin uudestaan, antaisin ääneni Predatorsille. Predator 2:een (1990) en oikein osaa The Predatoria verrata, sillä en ole suostunut katsomaan elokuvaa tällä vuosituhannella. Arnold Schwarzeneggerin ja Carl Weathersin korvaaminen Danny Gloverilla ja Gary Buseylla on rikos, jonka voi katsoa sormien läpi vain kerran. (Okei, on Predator 2:llakin ansionsa, en minä sitä kiistä.)

Koska The Predator esitettiin vasta tänään, siis vain päivää ennen ensi-iltaa, ja haluamme kertoa ensituntumat elokuvasta tuoreeltaan, tyydyn ilmaisemaan itseäni mahdollisimman nopeasti ja yksinkertaisesti – toisin sanoen vanhoilla kunnon ranskalaisilla viivoilla. Jos ette voi antaa sitä anteeksi, ei kannata mennä katsomaan The Predatoriakaan. Elokuvasta nauttiminen vaatii nimittäin suunnatonta laupeutta ja typerien virheiden hyväksymistä.

Ollaan positiivisia. Aloitetaan Shane Blackin elokuvan purkaminen siitä, mikä toimi:

– The Predatorin asetelma on hauska: tällä kertaa Predatoria jahtaa joukko mielenterveysongelmaisia ex-sotilaita. Tapahtumat leviävät pusikosta esikaupunkialueelle, mikä on tavallaan yhdistelmä kahta ensimmäistä Predatoria.

– Ensimmäiset 15 minuuttia povaavat ihan hyvää scifi-elokuvaa.

– Elokuvassa on mukana reippaasti gorea. Se ei tietenkään pelasta mitään, mutta on… piristävää.

– Shane Black onnistuu tuomaan Predator-loreen runsaasti uutta, ja elokuva eroaa edeltäjistään.

– Mukana on viittauksia aikaisempiin elokuviin.

– Osa toimintakohtauksista on ihan näyttäviä – ja etenkin lopun taistelukohtauksessa on miellyttävä kieli poskella -asenne.

– The Predatorissa on mukana muutama läppä, jotka muistuttavat katsojaa siitä, miten hyvä Shane Black parhaimmillaan on.

– The Predator on paikoin niin epäkorrekti 2010-luvun elokuvaksi, ettei sille voi kuin hekotella epäuskoisesti.

Ja sitten synteihin, joita valitettavasti riittää:

– The Predator ei ole tieteistrilleri tai -kauhua. Se on kauhukomedia. Shane Black viljelee läppää levottomalla tahdilla, eivätkä läheskään kaikki vitsit toimi. Itse asiassa valtaosa The Predatorin huumorista on todella väsynyttä ja suorastaan ala-arvoista, eikä sovi millään elokuvasarjaan. Pisteeksi i:n päälle Black roikottaa elokuvassa mukana puudelin tasolle taantuvaa Predator-koiraa, joka tuo mieleen lähinnä Disneyn tuoreet Star Wars -leffat.

– Tehokkaan alun jälkeen koko korttitalo hajoaa lattialle, eikä kukaan tule korjaamaan sitä pois. Elokuva kestää alle 110 minuuttia, mutta tuntuu silti liian pitkältä.

– The Predatorissa tapahtuu ihan liikaa. Etenkin elokuvan alkupuolella koko homman fokus hukkuu pahemman kerran, kun tapahtumat leviävät liian laajalle ja hahmoja tulvii mukaan yhä enemmän. Yhdenkään hahmon kohtalo ei jaksa kiinnosta. Asioita vain tapahtuu, eikä niitä vaivauduta selittämään mitenkään.

– Olivia Munnin esittämän tutkija on alussa järkevä tiedemies, mutta kasvaa elokuvan loppua kohden varsinaiseksi Ramboksi. Tiedän ettei Predator-elokuvalta saisi peräänkuuluttaa logiikkaa liikaa, mutta koko homma lyödään läskiksi ihan liian pahasti.

– The Predator selittää aivan liikaa siitä, mitä Predatorit ovat ja miksi ne ovat maapallolla. Kaiken päälle mukaan saadaan sidottua ilmastonmuutossanomaa, mikä tuntuu todella pakotetulta tällaisen elokuvan kohdalla. The Predator myös näsäviisastelee aikaisemmille elokuville ja heiluttelee keskisormea jopa Predator-nimelle. Tämä olisi ihan hauska juttu jossain muussa yhteydessä, mutta itsekriittinen Predator-elokuva ei ihan toimi.

– Shane Black on hyvä ohjaaja ja kirjoittaja. The Predator -elokuvan tekijäksi hän oli kuitenkin sittenkin väärä valinta – tai vähintäänkin jonkun olisi pitänyt suitsia Blackia enemmän. Tai ehkä joku suitsikin, ja lopputulos on siksi niin paha sotku, kun ohjaajan ja studion näkemykset ja huumori ja toiminta kolaroivat kerta toisensa jälkeen.

– Suuri ja hirmuinen Predator (josta nähdään elokuvassa parikin eri versiota) ei tunnu tällä kertaa järin uhkaavalta, vaan tuo mieleen lähinnä Lordi-yhtyeen ylijäämäjäsenen. Ensimmäisessä elokuvassa Predator oli pelottavimmillaan piileskellessään pusikossa. Tällä kertaa rumamutsinnussija hölkkäilee katoilla ja kaduilla kuin aamulenkillä olisi.

Etukäteen kaikki vaikutti The Predatorin suhteen täydelliseltä.

Alkuperäisen elokuvan hönöimmän hahmon näyttelijä toi The Predatorille uskottavuutta, ikäraja saatiin asialliselle K16-tasolle ja pääosaan sopivan nimetön lauma b-luokan tähtiä (Boyd Holbrook, Trevante Rhodes, Keegan-Michael Key, Olivia Munn, Thomas Jane, Alfie Allen ja Sterling K. Brown). Näin kukaan ei voinut ennalta arvata, kuka säästyisi saalistajan kynsistä elossa.

Jotain meni kuitenkin seuraavaksi pahasti pieleen.

Jossain The Predatorin keskellä on toimiva elokuva, ja luulen ymmärtäväni, mihin Shane Black pyrki. Lopputulos ei kuitenkaan ole lähimainkaan onnistunut, ja on vaikea uskoa edes ohjaajan pitävän aikaansaannoksestaan. Tavallaan voin ymmärtää katsojia, jotka antavat The Predatorille kolme tähteä, mutta sen korkeammat arvosanat kertovat pahemman luokan todellisuuspaosta.

On huhuttu, että 20th Century Foxin ja Disneyn välinen kauppa lopettaa Alien– ja Predator-elokuvat. The Predatorin nähtyäni asiasta ei osaa olla ihan hirveän pahoillaan. Synkästä tilanteesta huolimatta The Predator petaa jatko-osaa todella räikeällä – ja harvinaisen ponnettomalla – tavalla.

THE PREDATOR

”The Predator on hirvittävä pettymys elokuvasarjan ja Shane Blackin faneille. Näin kehnoa esitystä ei olisi Kiss Kiss Bang Bangin ja The Nice Guysin ohjaajalta odottanut.”