Uusimmat

Mestarillinen Twin Peaks: The Return päättyi – Mitä David Lynchin sarjasta jäi käteen?

10.09.2017 12:02 Aki Lehti

Twin Peaksin uusien jaksojen vaikutus ulottuu taatusti vuosikymmenien päähän ja avaa ovia tehdä tv:tä ennen näkemättömällä tavalla.

Twin Peaks: The Return -sarjan 18. jakson kokonaisuuden kahdesta jaksosta koostuneen finaalin tapahtumat ovat pyörineet päässä koko viikon, aiheuttaen alakuloa, iloa ja hämmennystä, saaneet kyyneleet valumaan poskille ja vanhan fanin hymyilemään kuin idiootti. David Lynchin ja Mark Frostin suurteosta on analysoitu, väännetty, käännetty ja yritetty selittää auki jo niin monella tavalla ja niin monen ihmisen toimesta, että tässä artikkelissa keskitytään lähinnä vain yhden katsojan tuntemuksiin ja yritetään ainakin suurilta osin unohtaa teoriat ja yritykset ymmärtää mitä lopussa oikein tapahtui.

Pääpaino on subjektiivisen kokemuksen lisäksi myös suuremmassa kokonaisuudessa ja koko massiivisen mestariteoksen järisyttävässä vaikutuksessa siihen mitä tv-sarja voi olla, ja miksi Twin Peaksin paluu on niin merkittävä, vaikka vihaisit sitä yli kaiken.

Tästä eteenpäin teksti sisältää spoilereita!

Twin Peaksin uudet jaksot ovat jakaneet katsojat vahvasti kahteen leiriin, joista yksi rakastaa jatkoa yli kaiken ja toiset ovat olleet raivoissaan, haukkuen hidastempoista, surrealismillaan radikaalisti alkuperäisistä jaksoista eroavaa taideteosta tekotaiteelliseksi (termi, joka ei muuten tarkoita yhtikäs mitään). Eniten närää tuntuu aiheuttavan se, että kolmoskausi on kaikkea muuta kuin nostalgiaa, eikä tarjoa kuin hetkittäin samaa fiilistä kuin alkuperäisjaksot.

Ennen dumaamista kannattaa muistaa muutama asia:

– Hyvin henkilökohtainen Twin Peaks: The Return ei ole niinkään jatko alkuperäissarjalle, kuin summaus David Lynchin koko 40-vuotisesta urasta, joka noudattaa itse sarjan ympyrää kiertävää rakennetta, sulkien ympyrän, jonka puolivahingossa elokuvaohjaajaksi päätynyt kuvataiteilija aloitti vuoden 1977 Eraserhead-elokuvallaan.

– Ainoa Lynchin katsojille antama neuvo ennen sarjan alkua oli kehotus katsoa Twin Peaks: Fire Walk with Me -elokuva. Se todellakin helpotti tiettyjen juonikuvioiden ymmärtämistä, vaikka jotkin jutut vaativat paremmin auetakseen myös Twin Peaks: The Entire Mystery -Blu-ray-boksilta löytyvien, elokuvasta alun perin pois leikattujen kohtausten, The Missing Pieces -kokonaisuuden katsomista.

– Lynchin teoksilta on turha odottaa onnellista, kaikki juonikuviot yhteenpunovaa ja aukiselittävää loppua. Ei hän itsekään aina taida tietää vastauksia kaikkeen, vaan saattaa näyttää täysin merkityksettömiäkin asioita ja kohtauksia, jos vain tuntee ne jollain tasolla tärkeiksi.

Ohjaajan elokuvissaan ja nyt Twin Peaksissakin käyttämä ei-lineaarinen kerronta on tietysti hankalaa seurattavaa, ainakin perinteisemmän tv-sarjan kaavaan tottuneille. The Return hyppii ja pyörii ajassa vähän miten sattuu, näyttäen tapahtumia eri hetkistä, eri aikajanoilta ja ulottuvuuksista.

Esimerkiksi ainakin itse Twin Peaksin kaupunki tuntuu sarjassa juuttuneen jonkin sortin luuppiin.

Judyksi nimetyn, Laura Palmerin tappaneen Bobin luojan ja kaiken pahan äidin riivaaman Sarah Palmerin television ruudulla pyörii vain sama muutaman kymmenen sekunnin pätkä nyrkkeilyottelusta, poliisiaseman kello on melkein juuttunut paikoilleen, viisarin naksuttaessa ees taas vain muutamaa sekuntia ja R&R Dinerin asiakkaat vaihtuvat kokonaan kohtauksen leikatessa kuvakulmasta toiseen.

Lynchin teokset noudattavat unien logiikkaa ja tärkeintä niissä on tunnelma, ei tarina tai henkilöhahmojen kaari. Eniten Twin Peaksista saa irti jos vain antautuu sen vietäväksi, ottaen avoimena vastaan kaiken mitä sillä on tarjota, täydestä surrealistisesta sekoilusta ja dadasta draamaan, trilleriin, kauhuun, jännitykseen, tahallisen huonosti näyteltyyn saippuasarjaan ja aivan hillittömän hauskaan komediaan.

Jo neljän ensimmäisen jakson perusteella pikavauhtia kirjoittamassa arviossani kehuin äänisuunnittelua, joka nousee kauden jatkuessa yhä tärkeämpään rooliin. Angelo Badalementin sävellyksiä ei kuulla läheskään niin paljon kuin aiemmin, mutta sarjaa kannattaa ehdottomasti katsoa kuulokkeet korvilla, sillä todella moni tärkeä asia tuodaan esille vain ääniraidan kautta. Äänisuunnittelun avulla Twin Peaks muuttuu hetkessä hullun hauskasta komediasta piinaavan ahdistavaksi kauhuksi. Lynch on myös muusikko ja Badalamentin sävellysten lisäksi sarjassa kuullaan myös hänen biisejään.

Tietenkään sarja ei ole vailla ongelmia. Sen tahallinen hidastelu toimii ja on nautittavaa, mutta välillä tuskaisen puuduttavaa. Aivan kaikkia henkilöhahmoja ei ehkä olisi tarvittu mukaan, vaikka jokainen sivujuonista kiinnostava onkin. Muutamaan otteeseen melkein joka jakson päättävät musiikkiesitykset Roadhouse-kapakassa ärsyttävät, vaikka suurin osa niistä liittyykin lyriikoiltaan ainakin jonkin aasinsillan kautta juuri nähtyihin tapahtumiin. Artistit ja bändit ovat Lynchin suosikkeja ja mukana vain siksi, että 71-vuotias ohjaaja diggaa niistä.

Erikseen on pakko mainita kahdeksas jakso, yksi sarjan tärkeimmistä, joka oli monien mielestä pelkkää sekoilua. Taiteellisuutensa keskellä se kuitenkin kuljettaa tarinaansa hyvinkin selkeästi, mutta todella tärkeän siitä tekee se, että näin uskaliaasti rehellisen art housen puolelle ei parhaaseen katseluaikaan esitettävässä valtavirtan tv-sarjassa ole menty koskaan aiemmin.

Koko sekoilun aloittava, pienen ikuisuuden kestävä sukellus ydinpommiräjähdyksen sisään on kuin maailman upein musiikkivideo. Lynchin, Stanley Kubrickin ja William Friedkinin lisäksi säveltäjä Krzysztof Pendereckin musiikkia ovat käyttäneet elokuvissaan monet muutkin ohjaajat, mutta koskaan aiemmin hänen vuoden 1959 Trenodia Hirošiman uhreille -teostaan ei ole hyödynnetty näin tehokkaasti

Stanley Kubrick kertoi aikoinaan Eraserheadin olevan hänen suosikkielokuvansa, joten ydinpommin sisällä vilkkuvat valot, värit ja salamat voi mieltää kunnianosoitukseksi Kubrickin 2001: Avaruusseikkailulle, mutta jakso on kokonaisuudessaan niin abstrakti, että se on ennemminkin Stan Brakhage -homage, kiitos ja kumarrus kokeellisen elokuvan mestarille, jolta myös Kubrick otti vaikutteita elokuvaansa.

Näyttelijät, joita sarjassa nähdään aivan järjetön määrä, ovat järjestäin loistavia, vaikka muutama suorituksista onkin ala-arvoinen ja tuo mieleen huonon saippuasarjan. Tämä on tietysti tahallista, eikä mikään uusi tehokeino Lynchin teoksissa.

Kyle MacLachlan ansaitsisi näyttelijäntyöstään Emmy-palkinnon, hyppiessään ainakin viiden roolin ja agentti Dale Cooperin eri inkarnaation välillä vaivattomasti, vaihtaen maneerejaan, puhetapaansa ja kehonkieltään täysin. Esimerkiksi Cooperin paha doppelgänger Mr C. ja suuren osan kaudesta pelkkänä ihmisen kuorena, totaalisen pihalla aivonsa black lodgesta ”oikeaan maailmaan” palatessaan käräyttäneen Dougie-Cooperin unohtaa jo kauden alkupuolella olevan saman näyttelijän esittämiä hahmoja.

Sarjan finaalijakso sai aikaan päiväkausia kestäneen ahdistuksen, ensimmäisen reaktion ollessa se, että tarinan ympyrä jatkuu ja jatkuu, Cooper ei taaskaan onnistu pelastamaan Laura Palmeria, pahuus on läsnä kaikkialla ja voittaa aivan liian usein.

Lynchin oma ympyrä kiepahtaa myös tietyllä tavalla alkuun ja hänen 40 vuoden uransa elokuvaohjaajana taisi olla tässä, tarinan siirtyessä viimeisen jakson aikana lähemmäs meidän todellisuuttamme kuin koskaan aiemmin ohjaajan uralla. Tuoreessa David Lynch : The Art Life –dokumentissa nähdään taaperoikäisen lapsen isä, iloinen kuvataiteilija studiossaan maalaamassa, jonka puheista päätellen se on edelleen hänelle tärkein taiteentekemisen muoto. Jos enempää ohjauksia ei ole luvassa, niin tähän on hyvä päättää.

Sarjan lopun voi onneksi tulkita myös positiivisena ja onnellisena, esimerkiksi niin simppelisti, että oikea, vain muiden hyvinvoinnin kaiken muun edelle asettava agentti Cooper ajattelee kerrankin myös itseään ja onkin se, joka palaa Las Vegasiin perheen luo, jonka seurassa vietti viikkokausia Dougien muodossa. Hänen luomansa tulpa, uusi versio itsestään on se, joka päätyy meidän todellisuuttamme muistuttavaan maailmaan ja epäonnistuu jälleen.

Loppu jättää oven auki jatkaa sarjaa aivan mihin tahansa suuntaan, mutta toivottavasti näin ei tapahdu, ja Mark Frostin lokakuun lopussa ilmestyvä Twin Peaks: The Final Dossier -kirja on ainoa tapahtumia tarkemmin avaava teos.

Twin Peaks : The Return on järisyttävän hyvää televisiota, jonka vaikutus ulottuu taatusti vuosikymmenien päähän, aivan samoin kuin alkuperäisen sarjan 1990-luvun alussa.

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat