Ensituntumat: Once Upon a Time in Hollywood ei ole Quentin Tarantinon parhaita elokuvia – ”Kertakäyttöinen elämys, jonka unohtaa hyvin pian”

Quentin Tarantinon hartaudella odotettu uutuuselokuva Once Upon a Time in Hollywood esitettiin suomalaismedioille ensimmäistä kertaa perjantaina. Muropaketin toimittajat olivat luonnollisesti paikalla.

Alla kolme Muron kirjoittajaa kertoo omat ensifiiliksensä Quentin Tarantinon yhdeksännestä elokuvasta. Varsinaisen arviomme julkaisemme ensi viikolla.

Once Upon a Time in Hollywood on nimensä mukaisesti (aikuisten) satu ja samalla se on Tarantinon rakkauskirje entisajan Hollywoodille. Nostalgia tihkuu elokuvan jokaisesta kuvasta, mikä ei kuitenkaan koko ajan ole hyvä asia, sillä tämä tehdään välillä varsinaisen elokuvan ja tarinan kustannuksella. Viihdyttävä ja yllättävä elokuva kuitenkin on, perinteiseen Tarantinon tapaan. Huomasin hörähteleväni naurusta muun salin mukana kohtauksissa missä nähdään liekinheitin. Elokuvassa on mielenkiintoista kerroksellisuutta, kun Leonardo DiCaprion esittämän Rick Daltonin elokuvat toimivat osana isompaa kokonaisuutta. DiCaprio pääsee esittämään lukuisia eri rooleja, missä näyttelijän lahjakkuus pääsee jälleen oikeuksiinsa. Lisäksi Tarantino on ottanut oppia John Wick -elokuvista ja nostaa keskeiseen rooliin komean koiran.

Helinä Laajalahti

Once Upon a Time in Hollywood on vähän turhankin yltäkylläinen elokuva. Kuten The Hateful Eightinkin kohdalla, Tarantino olisi tarvinnut vahvemman tuottajaportaan suodattamaan runsaita visioitaan ja vaikutteitaan, ja veistämään lihasta turhat läskit pois. Mukana on erinomaisia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia (eritoten Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt – alikäytetty Margot Robbie ei saa esitellä taitojaan), mutta myös tyhjäkäyntiä ja osioita, joiden tarpeellisuus on ainakin vielä yhden katselukerran jälkeen pakko kyseenalaistaa. Inglorious Basterdsin ja Django Unchainedin tavoin Once Upon a Time in Hollywood päättyy äärimmäistä katarsista tavoittelevaan ja erittäin väkivaltaiseen ”pitäisikö tälle nyt itkeä vai nauraa?” -kohtaukseen, jossa tarina harppaa vahvasti fiktion puolelle. Hitlerin ja natsijohtajien ja Pohjois-Amerikan rasistien jälkeen myös tämän tarinan konnat saavat ansionsa mukaan viimeisen päälle. Hieman arveluttavaksi asian tekee se, että nyt tarinaan on sotkettu entistä enemmän oikeita ihmisiä, joista osa on edelleen elossa. Ei siis ihme, ettei Once Upon a Time in Hollywood ole miellyttänyt kaikkia. Omalla listallani elokuva on perushyvää tuoreempaa Tarantinoa, vaikka ei tarjoakaan mitään ikimuistoista – no okei, Helinänkin mainitsema liekinheitintä heilutteleva DiCaprio ei ihan heti verkkokalvoilta poistu.

Tatu Junni

Tarantinon uusin kaipaisi kipeästi editointia. Elokuvan pituudella ei ole väliä, jos se täytetään merkityksellisillä kohtauksilla, jotka tekevät muutakin kuin vain näyttävät kuinka paljon ohjaaja haluaa kertoa rakkaudestaan vanhaan Hollywoodiin. Nyt Once Upon a Time in Hollywood on sekalainen kasa nostalgiaa ja varsinaista juonta, jossa moni hyvä näyttelijä käväisee sivuosissa. Siinä missä naisosat ovat Tarantinon viime vuosien elokuvien tapaan jätetty täysin taka-alalle, DiCaprio ja Pitt ovat huippuvedossa ja saavat tilaa loistaa. Dialogi on herkullista sanailua, jonka parissa kyllä pääsee nauramaan toistuvasti kunnolla, ja sen kantamana elokuvan jaksaakin katsoa pituudestaan huolimatta. Niin viihdyttävä kuin elokuva onkin, ei se houkuttele palaamaan tarinan pariin: tuloksena on kertakäyttöinen elämys, jonka unohtaa hyvin pian.

Skye Borg

Elokuvateattereihin Once Upon a Time in Hollywood saapuu perjantaina 16. elokuuta.